Patikkaposti jatkuu taas! Tässä osassa: ei-erämaavaellus! Vaan vaellus "Hierosolymassa" eli Jerusalemissa!
Sunnuntai-aamu saapui Jerusalemin pyhään kaupunkiin salaa kuin gekko. Tai niinkuin Daavid, kun hän kolmetuhatta vuotta sitten saapui samaiseen kaupunkiin salaa sen valloittaen. Tosin paikan nimi oli tuolloin Jebus, ja se oli viimeisiä paikkoja, joita Israelin kansa ei ollut vielä sisämaassa valloittanut. Samaten nyt koitti meidän patikkaporukkamme aika "valloittaa" Jerusalem!
Tässä tapauksesssa tosin emme suorittaneet valtausta asein vaan kunnon turistien tapaan hankimme kunnon tietoiskun kaupungista. Ja mikäpä siihen olisikaan soveltunut paremmin kuin hyvä kartta, Raamattu ja opasvihko?
No tietysti ihka elävä arkeologi-opas!
Jopa paljon enemmän saa tietoa irti elävästä arkeologista (tai siis paremminkin arkeologilta) kuin jostain opastelipareesta.
Meitä paimensi tohtori Multakokkare (kuten hän nimensä väänsi kauniille äidinkielellemme). Ja asiantuntevan kierroksen saimmekin! Vaikka vähämultaisen. Mikä tarkemmin ajatellen on ihan hyvä.
Ensiksi aloitimne matkan vanhan Jerusalemin muureja pitkin astellen. Siis muurin päällä vaeltaen. Ne muurit tosin oltiin uudistettu sitten kuningas Daavidin (tai Salomon) aikojen jälkeen. Tai siis tottahan ne uudistettiin myös Esran ja Nehemian aikana pakkosiirtolaisuuden jälkeen, mutta nämä muurit oltiin kunnostettu kyllä lähempänäkin. Sillä juutalaissodan (vuonna 70 jälkeen Roomaa vastaan) seurauksena Jerusalem.oli muuriton lähes kaksi vuosisataa, jonka jälkeen kristittyjen vainoajana karua kuuluisuutta nauttiva keisari Diocletianus nostatti ne jälleen. Roomalainen kaupunki Aelia Capitolina paikalle oltiin perustettu (Juutalaisten harmiksi) jo 130-luvulla keisari Hadrianuksen toimesta. Tai siis rakentajat senkin rakensi, mutta Hadrianus päsmäröi. Kuten keisareilla on paha tapa tehdä. No, muurit on tehty ja uudistettu useasti.
Ollakseen monessa mielessä suuri paikka, vanha Jerusalem on varsin suppea, peräti pieni. Sen ala on vain noin 1 kilometri. Neliössä. Vaikkei kyseessä nyt mikään oikea neliö olekaaan. Muureilla käppäillessämme saimme ohittaa kristittyjen kaupunginosan, kreikkalaiskatolisen kirkon, roomalaiskatolisen kirkon sekä koulun, joka oli kivan puhdas ja rauhaisa. Sekä muslimien kaupunginosan, joka oli äänekäs ja epäsiisti. Ilman mitään rasismia ja ennakkoluuloja joudun nyt sanomaan tämän. Yksikin koira makasi muurien viereisen talon katolla kuolleelta näyttäen. Ja kakkapökäleiden ympäröimänä. Ei ollut mieltä ylentävää se, vaan päinvastoin sisään hiipi hyy. Ja siis kyseessä oli ihan kirjaimellinen koira (rodultaan seefferi), tässäkään en siis viitannut mitenkään halventavalla tavalla ihmiseen tai kenenkään rotuun. (Paitsi kun sanoin, että koiran rotu oli seefferi).
Näimme etäältä temppelivuoren, jolla nykyään kohoaa muslimien pyhä kultakupolinen Kalliomoskeija, Pyhän haudan kirkon, sekä ilmeisesti pyhälle Nikolaukselle omistetun rakennuksen, jota koristivat joulupuu, jouluvalot ja poronmuotoiset neonvalot. Pyhä Nikolaus oli 300-luvun ihmeidentekijä-piispa Myrasta, joka otti osaa Nikean kirkolliskokoukseen, tarun mukaan mottasi arkkihereetikko Areiosta nokkaan ja sittemmin tuli tunnetuksi santa Claus-nimellä. Ja muutti kait Lappiinkin.
Muurin päältä saimme myös havaintoesityksen uskonnollisesta kutsuhuudosta, joka muslimitornien ämyreistä kantautui raastaen korvia kuin hyeena. Melodia ei ollut kummoinen, mutta volyymi korvasi sen. Mutta toisaalta ei sen kai pataluterilaisen evankelisen kristityn korviin vissiin kuulunutkaan bluussilta kuulostaa. Tai Bachilta. Mutta hartaana muslimit kyllä kutsun kuullessaan alkoivat liikehtiä.
Kävelimme sitten Hadrianus-keisarin rakennuttaman Damaskos-portin luota muslimitorin (ja ehkä maailman toiseksi likaisimnan WC:n) kautta Kristuksen kärsimystien, Via Dolorosan risteykseen, jossa perimätiedon mukaan Jeesus ristiä kohti Golgataa kantaen kaatui ja Simon Kyreneläinen auttoi ristin perille kantamisessa.
Via Dolorosa päättyi tietysti Golgatalle ja Pyhän Haudan kirkolle (jotka käsittääkseni mahtuvat saman jättimäisen (ja ältsyn vanhan) kirkkokompleksin sisään. Mutta emne me sitä sinne kulkeneet, ehei. Me kuljimme "väärään suuntaan" sille esipihalle, jossa Pilatus luovutti Jeesuksen ruoskittavaksi.
Kaiken Herramme krsti vuoksemme. Hän kantoi ristin - eikä vain ristiä, vaan meidän ja koko maailman syntejä! Hän kesti pilkan ja ruoskan - eikä vain roomalaisilta vaan itse lain syytökset ja sen iskun! Hän, synnitön Jumalan Karitsa ja ihmiseksi tullut Jumala tuli kaikessa kiusatuksi auttaakseen kiusattuja (Hepr.2, Hepr.4) sekä itse synniksi ja kiroukseksi, jotta meillä olisi hänen veressäön lunastus ja vanhurskaus (Gal.3:13, 2.Kor.5:19-21).
Lauloimme tuolla paikalla olevassa kappelissa virren ja jatkoimme matkaa. Seuraavana etappinamme oli Bethesdan lammikko, jolnka luona Jeesus paransi ramman. Bethesda tarkoittaa armon koti. Todellinen armon koti ei kuitenkaan ollut se lammmikko, kuohui se miten vaan, vaan itse Jeesus Kristus. Lammikon vesi ei pelastanut ketään, mutta Kristuksen asettama kaste pelastaa, sillä siinä toimii pelastuksen sana. (Tiit.3:4-7, 1.Piet.3:21)
Sitten jatkoimme pööpöilyä siirtyen muurien ulkopuolelle "leirin ulkopuolelle". Ohitimme Getsemanen (joka oli aivan mielettömän kaunis katsella etäältä!) sekä Kultaisenportin (jota myös mm. Armoportiksi tituleerataan, ja josta Jeesus ratsasti sisään pääsiäisenä). Poikkesimme asiantuntevan arkeologioppaamme johdolla hautakeroilla katsomassa "Absalomin hautaa" (joka modernin arkeologian mukaan ei kuitenkaan ole kuningas Daavidin pojan leposija). Se on vaikuttava monumentti, joka toimii "Joosafatin luolan" osana. Lähellä tätä oli myös toinen hautaluolasto. Ja taas hieman edempänä, muslimikaupungin alla olevan kukkulan rinteellä oli kuningas Salomon vaimokseen ottaman egyptiläisprinsessan hauta.
Taas jostain älämölö-ämyreistä kantautui kieku-kaiku muslimeille viettää pyhää rukousta.
Haudoista noustuamme (kuin Lasarus ikään!) jatkoimme ylösnousemustamme (portaita pitkin) takaisin kohti Jerusalemia. Astuimme kaupunkiin ja saimme tutkailla muun muassa paikkaa, josta oltiin löydettu profeetta Jesajan sinetti, vain vuosi takaperin. Tai kuinka perin vaan. Joka tapauksessa vuosi sitten. Kävelimme vanhan Jerusalemin temppelin edustalle, näimme portaat jotka johtivat nykyiseen muslimimoskeijaan, jonka nimi on Agsa (tai siis Al-Agsa).
Hassu nimi, vaikka itse sanonkin, moskeijalle, Agsa. Kalliomoskeijan nimrdessä on sentään jykevyyttä! Mutta Agsa - hö hö... joku on haksahtanut pahemman kerran nimeä moskeijalleen antaessaan (ellei ollut Agsa itsekin nimeltään hän. Tarkistin. Ei ollut.) Joka tapauksessa tämäkin oli moskeijakseen ihan komia, kultakupolinen ja uhkean ylvään näköinen (no, ei silti sentään mikään Herodeksen temppeli!).
Kävimme sitten luonnollisesti itkumuurilla (turvatarkastuksen kautta, tietysti. Onneksi olin aseeton kuin siviilipalvelusta suorittava puutarhuri. Vaikka oikeastaan tarhurilla on usein edes harava). Se oli puhutteleva paikka. Ja ihmiset siellä myös - varsinkin juutalaiset (me turistit päinvastoin emme). Suurella hartaudella resitoitiin rukouksia alati nyökkäillen kumarruksia (siis juutalaiset, ei kukaan meistä turisteista. Kukaan ei osannut hepreaa kylliksi siihen). Sama meno jatkui synagoogassa. Jossa oli paljon kirjahyllyjä. SE oli kyllä kiehtova näky!
Jäi surullinen vaikutelma. Veliparat ovat yhä lain alla. Ilman temppeliä juutalaiset ovat kriisissä. Heillekin olisi olemassa uuden liiton temppeli, Jeesus Kristus, jota he voisivat rukoilla varmana siitä, että Jumala kuulee. Ja olisivat varmoja syntien sovituksesta. Sääliksi kävi!
Lopulta jatkoimme syömään ja sen jälkeen päädyimme sinne Via Dolorosan toiseen päähän: Pyhän Haudan kirkolle (toiselta nimeltään Ylösnousemuksen- eli Anastaasiskirkko tai كَنِيسَةُ ٱلْقِيَامَة (arabiaksi), rakennettu ilm. 335). Se oli kyllä vaikuttava. Uskomattoman kokoinen rakennus, joka piti sisällään sekä katolisen että ortodoksisen kirkon, sekä klassisen (todennäköisen) Kristuksen haudan paikan että Golgatan. Sen jakoivat keskenään useat, peräti monet kirkkokunnat, joskin avainten haltija lienee yhteisestä sopimuksesta muslimi. Siellä ehdittiin tosin vain pyörähtää, mutta silti vatsanpohjalle jäi lämmin olo. Sisällä soivat urut ja pyhyyden tuntu oli ilmassa. Jännää. Ei tullut yhtään sama fiilis kuin itkumuurin luona. Kristittyjen ei tarvitse itkeä Herransa haudan luona, sillä se on tyhjä!
Semmoinen kiertely oli se. Mitä muuta on kerrottava, on kirjoitettuna toisaalla aikakirjoissa. Paljon oli nähtävää. Enkä osaa Jerusalmia oikein kuvailla. Siellä oli hälinä. Siellä oli erilaisia pyhiä paikkoja, jotka joko säväyttivät tai eivät. Minua se ei niinkään säväyttänyt. Tai säväytti, mutta enemmän historiansa kuin hartaudellisuuden tähden. Jerusalem on kaupunki, jossa todellisesti Daavid hallitsi, joka todella on nähnyt piirityksen ja tuhon, joka on nähnyt kadullaan Herran Kristuksen, ja joka yhä olemassaolollaan muistuttaa siitä, missä nämä suuret tapahtumat tapahtuivatkaan.
Mutta ehkä syy on minussa... joka tapauksessa kuvailuni jäänee vajaaksi kuin pessimistin lasi (tämä ja muut ontuvat vertaukseni voitaisiin kohta koota kirjaksi asti...).
Shalom Jerusalem, pysy yhä pystyssä! Ja olkoon rauha kaduillasi yhä enemmän!
torstai 28. marraskuuta 2019
lauantai 23. marraskuuta 2019
Esankeliumia erämaasta osa 4: Suolavuori ja Siion
Laila tov! Elikkäs hyvvee ehtoota!
Sapatin vietto täällä Israelissa ompi sujunut rauhallisesti ja leväten. Kukaan ei ahkeroi, ei tee työtä, eikä lähde sapatinmatkaa pidemmälle kotoaan, paitsi ehkä synagoogaan.
Jos siis on juutalainen hän. (Israelissa yllättävän moni miljoona on).
Sen sijaan, jos on laillani umpiluterilainen pakanakristitty, joka on tullut Israeliin patikoimaan, on edessä sapattinakin kunnon talsiminen. Niinkuin olikin. Ja kaikessa karuudessaan hieno olikin! Enpä tiedä, kuinka kauan pitää katsella vuoria, että niistä saisi tarpeekseen... selkeästi enemmän kuin peilikuvaansa, se on varmaa se! Paitsi jos on Narkissos hän. Niin silloin ompi suurin oman elämän rakkaus ja intohimo juuri siellä peilissä.
Mutta kylläpä olikin kerrassaan kaunis kaikessa karuudessaan erämaa!
Siispä vietin ryhmäni (tai siis enhän minä toki sen ryhmän johtaja ole, osallinen jäsenyydestä vain. Kuten on S-kortin omistajajäsen kanssa osaomistaja S-ryhmää, vaikkei tosin mitään omistakaan) kanssa lauantain erämaassa patikoiden. Tällä kertaa kävi matka Kuolleen meren eteläosaan, jossa odotti suolakentät ja Sodoman alue.
Sodoman suolavuorelle kipusimme. Jo alkumatkassa meille esiteltiin Lootin vaimon suolapatsas (tai siis yksi niistä), niin eipä jäänyt se arveluttamaan.
Loothan oli siis se heppu, joka Aabrahamin veljenpoikana seurasi setäänsä luvattuun maahan. Siellä hän sai valita asuinsijakseen vehreän siddimin laakson ja saapui lopulta Sodomaan ja asettui sinne. Hän oli se heppu, joka vastaanotti vieraakseen enkelit, jotka olivat tulleet kaupunkiin tekemään tilit selviksi. Kuten kunnon länkkärit ja skoopparit ainakin. Ja hän oli se heppu, joka puoliväkisin pakotettiin pakenemaan Sodomasta -sillä vaikka Aabraham olikin itämaisen basaarin tapaan tinkinyt ja rukoillen saanut Jumalan armahtamaan Sodomaa edes kymmenen vanhurskaan tähden, ei sieltä löytynyt Lootin lisäksi ketään. Siksi hänet pelastettiin perheineen, mutta kaupungille kävi kuten Kälviällä. (Eli huonosti. Kuuluisasti Popeda-yhtyeen keikkabussin rengas puhkesi Kälviällä. Sodoman tapauksessa puhkesi se laakso, jossa se sijaitsi. Siis se vehreä ja kaunis). Ja Loot oli se heppu, jonka vaimo (kuten e.m. mainittiin) muuttui suolapatsaaksi katsoessaan Sodoman hävitystä. Kauhistus. Hävityksen kauhistus!
Sodoman alue ei siis enää nykyään ole vehreää ja sen kauneuskin on karua kuin blues-musiikki. Nykyään on alue pelkkää elotonta erämaata, suolaista ja kuivaa erämaata. Kohteemme oli "Sodoman vuori". Niin kutsuttu. Itse Sodomaa ei kukaan ole löytänyt. Luulen, että itse se sijaitseepi Kuolleen meren pohjassa. Kiipesimme Sodoman vuorelle, joka oli kaunis ja kiva kiivetä. Jos siis pitää kauniina valkoista vuorenpahasta ja kivana kiipeämisenä jyrkän ja paikoitellen kapean polun taittamista. Minä pidin. Maisemat olivat upeat, ja matkaa taittaessa sai hypistellä kaikenlaisia kiviä ja unelmoida löytävänsä muinaisen kalan fossiilin. Tai kalapuikkoja. Jopa korkean paikan kammoni pysyi yhtä hetkeä lukuunottamatta piilotilassa.
Sodoman vuorelta bussiuduimne ja ajaa hurautimme Jerusalemiin. Tai siis emme me ajaneet, vaan kuskimme Nasser, joka onkin sellainen konkari, että alta pois! Ja samaa mieltä hän oli töötttäilyn perusteella itsekin. Rennompaa heppua, joka asiallisesti tekee työnsä saa hakea. Ja kannattaakin hakea. Ovat harvassa he.
Saavutimme Jerusalemin, tuon Siionin vuorelle (mm.) rakennetun ex-Jebus-kaupungin iltasella, hiukka ennen sapatin päättymistä, ja hotelliuduimme maan yhteen vanhimmista hotelleista. Todennäköisesti kyseessä ei silti ollut yksi niistä yläsaleista ja majataloista, joissa Jeesus opetuslapsineen vietti viimeistä ehtoollista (tietyssä mielessä se oli toisaalta myös ensimmöinen laatuaan ehtoollinen, huom.huom.). Se sijainneitsi lähempänä silloista temppeliä.
Meitä varoitettiin n.s. Jerusalem-syndroomasta, joka voi monelle kristitylle ylihengellisesti virittyneelle sielulle käydä. Voi vaikka alkaa kuvitella olevansa jokin profeetta, kuningas Daavidin ikarnaatio tai toinen Ilmestyskirjassa olevasta säkkiin pukeutuneesta todistajasta. Tai vaikka Bileamin aasi. Usein tämä on harmitonta, joskus hyvinkin harmillista. Esimerkiksi silloin, kun enkeli-ilmestyksen jälkimainingeissa ihmettyy niin, että pitää riisua vaatteet ja appo-alasti kuin mato juosta kaupungin katuja. Näin on kuulemma käynyt. Ja ymmärrän hyvin. En juoksijaa, vaan niitä viranomaisia, jotka hävetystä vastustaen nappasivat tuon juoksentelijanakupellen lasarettiin.
En tiedä, vaikuttiko Jerusalem-syndrooma vai muuten vaan siionismi minuun, mutta retkikunnan kitaraa ulkoiluttaessani liityin soittamaan kadulla. (TAAS! Nöinhän jo Roomassa kävi...) Tosin en yksin, vaan ylistysmusiikkiporukan muassa. Todennäköisesti oikea diagnoosi on silti yllytyshulluus... Ja tämä operaatio suoritettiin tietty ex tempore, kuinkas muuten. (No, ehkä harjoitellen, siten muuten. Mutta ei ollut mahdollisuutta siihen nyt.) Se tuli taltioitua ja katseltavaksi seurueemne Watsapp-ryhmään. Ja luultavasti myös Israelin paikallis-uutisiin. Ken tietää (vaan en minä).
Shabbat Shalom!
Sapatin vietto täällä Israelissa ompi sujunut rauhallisesti ja leväten. Kukaan ei ahkeroi, ei tee työtä, eikä lähde sapatinmatkaa pidemmälle kotoaan, paitsi ehkä synagoogaan.
Jos siis on juutalainen hän. (Israelissa yllättävän moni miljoona on).
Sen sijaan, jos on laillani umpiluterilainen pakanakristitty, joka on tullut Israeliin patikoimaan, on edessä sapattinakin kunnon talsiminen. Niinkuin olikin. Ja kaikessa karuudessaan hieno olikin! Enpä tiedä, kuinka kauan pitää katsella vuoria, että niistä saisi tarpeekseen... selkeästi enemmän kuin peilikuvaansa, se on varmaa se! Paitsi jos on Narkissos hän. Niin silloin ompi suurin oman elämän rakkaus ja intohimo juuri siellä peilissä.
Mutta kylläpä olikin kerrassaan kaunis kaikessa karuudessaan erämaa!
Siispä vietin ryhmäni (tai siis enhän minä toki sen ryhmän johtaja ole, osallinen jäsenyydestä vain. Kuten on S-kortin omistajajäsen kanssa osaomistaja S-ryhmää, vaikkei tosin mitään omistakaan) kanssa lauantain erämaassa patikoiden. Tällä kertaa kävi matka Kuolleen meren eteläosaan, jossa odotti suolakentät ja Sodoman alue.
Sodoman suolavuorelle kipusimme. Jo alkumatkassa meille esiteltiin Lootin vaimon suolapatsas (tai siis yksi niistä), niin eipä jäänyt se arveluttamaan.
Loothan oli siis se heppu, joka Aabrahamin veljenpoikana seurasi setäänsä luvattuun maahan. Siellä hän sai valita asuinsijakseen vehreän siddimin laakson ja saapui lopulta Sodomaan ja asettui sinne. Hän oli se heppu, joka vastaanotti vieraakseen enkelit, jotka olivat tulleet kaupunkiin tekemään tilit selviksi. Kuten kunnon länkkärit ja skoopparit ainakin. Ja hän oli se heppu, joka puoliväkisin pakotettiin pakenemaan Sodomasta -sillä vaikka Aabraham olikin itämaisen basaarin tapaan tinkinyt ja rukoillen saanut Jumalan armahtamaan Sodomaa edes kymmenen vanhurskaan tähden, ei sieltä löytynyt Lootin lisäksi ketään. Siksi hänet pelastettiin perheineen, mutta kaupungille kävi kuten Kälviällä. (Eli huonosti. Kuuluisasti Popeda-yhtyeen keikkabussin rengas puhkesi Kälviällä. Sodoman tapauksessa puhkesi se laakso, jossa se sijaitsi. Siis se vehreä ja kaunis). Ja Loot oli se heppu, jonka vaimo (kuten e.m. mainittiin) muuttui suolapatsaaksi katsoessaan Sodoman hävitystä. Kauhistus. Hävityksen kauhistus!
Sodoman alue ei siis enää nykyään ole vehreää ja sen kauneuskin on karua kuin blues-musiikki. Nykyään on alue pelkkää elotonta erämaata, suolaista ja kuivaa erämaata. Kohteemme oli "Sodoman vuori". Niin kutsuttu. Itse Sodomaa ei kukaan ole löytänyt. Luulen, että itse se sijaitseepi Kuolleen meren pohjassa. Kiipesimme Sodoman vuorelle, joka oli kaunis ja kiva kiivetä. Jos siis pitää kauniina valkoista vuorenpahasta ja kivana kiipeämisenä jyrkän ja paikoitellen kapean polun taittamista. Minä pidin. Maisemat olivat upeat, ja matkaa taittaessa sai hypistellä kaikenlaisia kiviä ja unelmoida löytävänsä muinaisen kalan fossiilin. Tai kalapuikkoja. Jopa korkean paikan kammoni pysyi yhtä hetkeä lukuunottamatta piilotilassa.
Sodoman vuorelta bussiuduimne ja ajaa hurautimme Jerusalemiin. Tai siis emme me ajaneet, vaan kuskimme Nasser, joka onkin sellainen konkari, että alta pois! Ja samaa mieltä hän oli töötttäilyn perusteella itsekin. Rennompaa heppua, joka asiallisesti tekee työnsä saa hakea. Ja kannattaakin hakea. Ovat harvassa he.
Saavutimme Jerusalemin, tuon Siionin vuorelle (mm.) rakennetun ex-Jebus-kaupungin iltasella, hiukka ennen sapatin päättymistä, ja hotelliuduimme maan yhteen vanhimmista hotelleista. Todennäköisesti kyseessä ei silti ollut yksi niistä yläsaleista ja majataloista, joissa Jeesus opetuslapsineen vietti viimeistä ehtoollista (tietyssä mielessä se oli toisaalta myös ensimmöinen laatuaan ehtoollinen, huom.huom.). Se sijainneitsi lähempänä silloista temppeliä.
Meitä varoitettiin n.s. Jerusalem-syndroomasta, joka voi monelle kristitylle ylihengellisesti virittyneelle sielulle käydä. Voi vaikka alkaa kuvitella olevansa jokin profeetta, kuningas Daavidin ikarnaatio tai toinen Ilmestyskirjassa olevasta säkkiin pukeutuneesta todistajasta. Tai vaikka Bileamin aasi. Usein tämä on harmitonta, joskus hyvinkin harmillista. Esimerkiksi silloin, kun enkeli-ilmestyksen jälkimainingeissa ihmettyy niin, että pitää riisua vaatteet ja appo-alasti kuin mato juosta kaupungin katuja. Näin on kuulemma käynyt. Ja ymmärrän hyvin. En juoksijaa, vaan niitä viranomaisia, jotka hävetystä vastustaen nappasivat tuon juoksentelijanakupellen lasarettiin.
En tiedä, vaikuttiko Jerusalem-syndrooma vai muuten vaan siionismi minuun, mutta retkikunnan kitaraa ulkoiluttaessani liityin soittamaan kadulla. (TAAS! Nöinhän jo Roomassa kävi...) Tosin en yksin, vaan ylistysmusiikkiporukan muassa. Todennäköisesti oikea diagnoosi on silti yllytyshulluus... Ja tämä operaatio suoritettiin tietty ex tempore, kuinkas muuten. (No, ehkä harjoitellen, siten muuten. Mutta ei ollut mahdollisuutta siihen nyt.) Se tuli taltioitua ja katseltavaksi seurueemne Watsapp-ryhmään. Ja luultavasti myös Israelin paikallis-uutisiin. Ken tietää (vaan en minä).
Shabbat Shalom!
perjantai 22. marraskuuta 2019
Esankeliumia erämaasta osa 3: Pööpöilyä Haisumeren hautavajoamassa
Patikkaposti Israelista jatkuu!
Torstaina ja perjantaina siirryimme Aradin aavikoilta kohti meren rantaa!
Mutta ettei matka aivan liian suoraviivaista olisi, koukkasimme Masadan vuorilinnan kautta. Tuo valtava Herodes Suuren (joka kuuluisasti oli yks styranki, vaikkakin oiva arkkitehti) valmistama rakennuskonserni sisälsi muun muassa,vanhan palatsin, kylpylän saunoineen, ruokavarastot, vesijohtojärjestelmän, sekä vanhimman löydetyn synagogan. Synaagoogauduimme eli kokoomnuimme vuoren laelle pikkupolkua pitkin ja tutustuimme tuon linnoitukse historiaan ja muuhunkin sisälmykseen tarkasti. Ja surullinenhan tuon paikan historia on, surullinen kuin kolja kuivalla maalla.
Siellä kukistui ensimmäisen juutalaissodan viimeinen joukko roomalaispiiritykseen vuonn 73. (Siis ensimmäistä vuosisataa, ei 19-.)
Ja jos ylöskiipu oli roomalaisilta kestänyt vuosia, ei meidänkään alaslaskeumamme ollut mikään mailman helpoin. 400 metrin korkeudesta hoipuin kapeaa vuoristoraittia, käärmepolkua pitkin kohto vuoren juurta ja rakasta maankamaraa. Ylhäällä hikoilutti kämmeniäni kuin ensitteffeillä käyvällä. Mutta alashan vain pääsinkin, tuon suuren viisauden mukaan, joka toteaa: "Mikä vaivoin ylös pääsee, puoli-itsestään alas taas vajoaa. Tätä viisautta olikin koko Kuolleen meren alue noudattanut, sillä se oli vajonnut hautaan -eikun siis muodostanut hautavajoaman, jolla oli saman verran mataluutta, kuin Masadalla korkeutta (n. 400m)... ja ehkäpä.juuri siitä syystä! Masadaan sopii hyvin psalmi 31, jonka jokahinen voi omatoimidedti lukea. Ja kannattaakin. Jos haluaa tietää, miksi, kannattaa lukea. Niin sillähän se selviää.
Masadan jälkeen yhytimme Kuolleen meren. Mutta vaikka tuo meri saavutettiinkin, ei se suonut suurta iloa nenälle ja iholle, sillä kyseessä oli Kuollut meri; toisilta nimiltään Suolameri, asfalttimeri, Lootin meri ja Haisumeri (runsaan rikkipitoisuuden tähden prutkauttelee rutakko pierunhajua vallan säännöllisesti). Tuossa suolaliuoksessa sitten lotrasimme hetken, ja syystä, että meren suolapitoisuus on n. 30%, siis jokseenkin sama, kuin itäsuomalaisten noteermaaliaterian, emne uineet vaan melkeimpä.istuen lilluimme kuin ulpukat. Tosin itse puolet ajasta talutin muita meren -ah niin ihanissa- suolapalleroisessa, kivisessä ja piikittelevässä pohjassa tukien. Hauska oli hetki kellua, mutta pohja siis oli kyllä pohjanoteeraus! Varsinkin, kun sillä astuminen sai monille infernaalisen tilan valtaan (allekirjoittanut tietty oli hobittijalkapohjillaan kuin bakteeri kuolleessa meressä, siis pärjäsi nipin napin suurempia itkemättä). Toisella puolla puneesi Mooabin vuoret.
Perjantaina vierailimme Een Gedissä Daavidin lähteellä. Laakso ja sitä laaksottava vuoristo oli niin mykistävä ja sanoin kuvaamattoman kaunis, etä sanat katoavat (paitsi sitähän se tarkoittaa, ja sanotuksi tulleena nytkin sanat löytyivöt. Filosofeillechaastetta tästä!). Kuljimme puronvartta lähteelle ja vesiputoukselle, ja yritin pysyä kuivakenkäisenä. Ja onnistuinkin! Paitsi että en, vaan kastelin ne kyllä varsin alussa. Lopussa olisin onnistunut, ellen olisi jo alussa epäonnistunut.
Kyseessä oli siis vuoristo, jossa Daavid pakeni itkupotkuraivareita ja naamanviherryskateutta sairastavaa kuningas Saulia, ja jossa hän Saulin suorittaessa kuninkaallista ulostusrutiinia luolassa, sai osoittaa lojaaliuttaan leikkaamalla Saulin elintörkeiden ruumiinosien sijasta tämän viittaa.
Helppoa ei ole Daavidilla ollut. Kuten tästä sävelletyt balladit, psalmit 57 ja 142 osoittavat (suosittelen lukemaan. Että ymmärrätte viittauksen. Viit, viit!!!)
Sapatti iski pälle kuin korppikotka, ja siksi majapaikkamme päivällinen oli juhlava juutalaisten sapattiateriatyyliin. Juuralaiasaterioitsijoita myöten. Hyvä oli levolle siirtyä.
Ja valmistua tuleviin patukoihin.
Eikun patikoihin.
Pikku virhe, ei muutanne asiaa paljoakaan.
Torstaina ja perjantaina siirryimme Aradin aavikoilta kohti meren rantaa!
Mutta ettei matka aivan liian suoraviivaista olisi, koukkasimme Masadan vuorilinnan kautta. Tuo valtava Herodes Suuren (joka kuuluisasti oli yks styranki, vaikkakin oiva arkkitehti) valmistama rakennuskonserni sisälsi muun muassa,vanhan palatsin, kylpylän saunoineen, ruokavarastot, vesijohtojärjestelmän, sekä vanhimman löydetyn synagogan. Synaagoogauduimme eli kokoomnuimme vuoren laelle pikkupolkua pitkin ja tutustuimme tuon linnoitukse historiaan ja muuhunkin sisälmykseen tarkasti. Ja surullinenhan tuon paikan historia on, surullinen kuin kolja kuivalla maalla.
Siellä kukistui ensimmäisen juutalaissodan viimeinen joukko roomalaispiiritykseen vuonn 73. (Siis ensimmäistä vuosisataa, ei 19-.)
Ja jos ylöskiipu oli roomalaisilta kestänyt vuosia, ei meidänkään alaslaskeumamme ollut mikään mailman helpoin. 400 metrin korkeudesta hoipuin kapeaa vuoristoraittia, käärmepolkua pitkin kohto vuoren juurta ja rakasta maankamaraa. Ylhäällä hikoilutti kämmeniäni kuin ensitteffeillä käyvällä. Mutta alashan vain pääsinkin, tuon suuren viisauden mukaan, joka toteaa: "Mikä vaivoin ylös pääsee, puoli-itsestään alas taas vajoaa. Tätä viisautta olikin koko Kuolleen meren alue noudattanut, sillä se oli vajonnut hautaan -eikun siis muodostanut hautavajoaman, jolla oli saman verran mataluutta, kuin Masadalla korkeutta (n. 400m)... ja ehkäpä.juuri siitä syystä! Masadaan sopii hyvin psalmi 31, jonka jokahinen voi omatoimidedti lukea. Ja kannattaakin. Jos haluaa tietää, miksi, kannattaa lukea. Niin sillähän se selviää.
Masadan jälkeen yhytimme Kuolleen meren. Mutta vaikka tuo meri saavutettiinkin, ei se suonut suurta iloa nenälle ja iholle, sillä kyseessä oli Kuollut meri; toisilta nimiltään Suolameri, asfalttimeri, Lootin meri ja Haisumeri (runsaan rikkipitoisuuden tähden prutkauttelee rutakko pierunhajua vallan säännöllisesti). Tuossa suolaliuoksessa sitten lotrasimme hetken, ja syystä, että meren suolapitoisuus on n. 30%, siis jokseenkin sama, kuin itäsuomalaisten noteermaaliaterian, emne uineet vaan melkeimpä.istuen lilluimme kuin ulpukat. Tosin itse puolet ajasta talutin muita meren -ah niin ihanissa- suolapalleroisessa, kivisessä ja piikittelevässä pohjassa tukien. Hauska oli hetki kellua, mutta pohja siis oli kyllä pohjanoteeraus! Varsinkin, kun sillä astuminen sai monille infernaalisen tilan valtaan (allekirjoittanut tietty oli hobittijalkapohjillaan kuin bakteeri kuolleessa meressä, siis pärjäsi nipin napin suurempia itkemättä). Toisella puolla puneesi Mooabin vuoret.
Perjantaina vierailimme Een Gedissä Daavidin lähteellä. Laakso ja sitä laaksottava vuoristo oli niin mykistävä ja sanoin kuvaamattoman kaunis, etä sanat katoavat (paitsi sitähän se tarkoittaa, ja sanotuksi tulleena nytkin sanat löytyivöt. Filosofeillechaastetta tästä!). Kuljimme puronvartta lähteelle ja vesiputoukselle, ja yritin pysyä kuivakenkäisenä. Ja onnistuinkin! Paitsi että en, vaan kastelin ne kyllä varsin alussa. Lopussa olisin onnistunut, ellen olisi jo alussa epäonnistunut.
Kyseessä oli siis vuoristo, jossa Daavid pakeni itkupotkuraivareita ja naamanviherryskateutta sairastavaa kuningas Saulia, ja jossa hän Saulin suorittaessa kuninkaallista ulostusrutiinia luolassa, sai osoittaa lojaaliuttaan leikkaamalla Saulin elintörkeiden ruumiinosien sijasta tämän viittaa.
Helppoa ei ole Daavidilla ollut. Kuten tästä sävelletyt balladit, psalmit 57 ja 142 osoittavat (suosittelen lukemaan. Että ymmärrätte viittauksen. Viit, viit!!!)
Sapatti iski pälle kuin korppikotka, ja siksi majapaikkamme päivällinen oli juhlava juutalaisten sapattiateriatyyliin. Juuralaiasaterioitsijoita myöten. Hyvä oli levolle siirtyä.
Ja valmistua tuleviin patukoihin.
Eikun patikoihin.
Pikku virhe, ei muutanne asiaa paljoakaan.
keskiviikko 20. marraskuuta 2019
Esankeliumia erämaasta osa 2: Ad summum, Negev ja sen laiva
Heipsan Negevin erämaan(eli KR-38 "Etelämaan") liepeiltä!
Parina ensimmäisenä päivänä on tapahtunut paljon. Niimpä teen tässä patikkapostissa kuten Välimeren sukeltajat. Ja poimin siis vain helmet, jättäen muun kivan sikseen.
Parin ensimmäisen päivän aikana on siis aurinko noussut ja taas päinvastoin laskenut kaksi kertaa. Vaikka kuitenkin tietysti eihän se juuri mihinkään ole liikkunut, möllöttänyt vaan. Telluksemme se vain on pyörinyt kahdesti yli ympärinsä. Mutta kovimpa on siitä huolimatta helios säteillään jaksanut pommittaa eteläistä Israelin autiomaata, Negeviä. Täällä olen pööpöillyt nelikymmenhenkisen lössin ja oppaiden muassa ristiin rastiin.
Pysähdyimme tiistaina Aradin rauniokummulla. Siellä oli sekä vanha Juudan kuningaskunnan kaupunki että Aradilaisten pakanakaupunki aivan sovussa, raunioina vierekkäin. Eivät kivet lennelleet enää. Mutta kiintoisaa oli nähdä kaupungin portit, joissa kokoonnuttiin, käytiin oikeutta ja joita vahvistettiin sodan alla. Oli kiintoisaa nähdä vesivarasto maan alla sekä kyseenalainen extrajerusalemilaisen minitemppelin jäänne. Ei ole olleet kaikki kamelit tallella sillä sällillä, joka on keksinyt rakentaa temppelin Jerusalemin temppelin lisäksi VT:n aikana. Tosin tätähän se oli. Luopumus eteni kuin eroosio. Kuten epäaikalaislajitoverimme, roomalainen Seneca osuvasti totesi: Aliena vitia in oculis habemus, a tergo nostra sunt. ("Silmiemme edessä ovat toisten virheet, selkämme takana omat.")
Keskiviikkona ajettiin (bussilla) kunnon patikkamatkalle (joka suoritettiin bussittomasti apostolinkyydillä), joka jakaantui kolmeen etappiin. Aivan aluksi kipusimme 600 metrin korkeuteen kraateri-laakson vieressä kasvavalle nyppylälle. Vaikka eihän tuo niinkään kasva. Ompahan vain. Tai siis juuri sen e.m. eroosion takia edes samasuuruisena lie, vaan pienenee. (Mutta hyvin hiljaa ja salaa, vaivihkaa kuin gekko). Sieltä valuttiin puron lailla tasaisemmalle näköalapaikalle, ja sain pitää konkkaronkalle raamattutunnin Mooseksen vaskikäärmeestä (mihin koira karvoistaan pääsisi. Ei mihinkään pääse se. Paitsi ikääntymällä ja kaljuuntumalla)
Kerroin, kuinka Mooseksen vaskikäärme (4.Moos.21) oli Jumalan asettama armonväline -joka siihen katsoi, pelastui myrkkykäörmeiden puremalta, sillä siihen oli liitetty Jumalan lupaus. Samalla tavoin Jeesus vertasi itseään tuohon vaskikäörmeeseen (Joh.3:14). Samalla tavoin, joka katsoo uskossa häneen, pelastuu synnin, tuon vanhan käärmeen puremalta ja iankaikkiselta kuolemalta. Tästäkin on meillä armonväline, Jumalan lupaus ja sana, evankeliumi.
Sitten siirryimme isommalle vaelluspaikalle suuren kraaterikuopan (hamakhtesh hagadol) liepeille, jossa lämpimäin ilmavirtain saattelemana paahdutimme niskojamme ja joimme vettä minkä hikoilulta kerkesimme, ja kuljimme kauniin, peräti sievän matkan, johon liittyi kaikkea helppokulkuista, kuten kanjonia, rotkoa kumpareita ja vesialtaita. Mainitsemisen arvoista oli paljon, mutta erityismaininnan saakoon hiekka, jota oli kaikkialla monipuolisena ja värikkäänä kuin Van Goghin maalauksissa. (En muista maalasiko Vincent hiekkaa. Köhän niin?) Ja tietty ne upeat näköalat, jotka lumosivat jokaisen, joka uskalsi katsoa! Minutkin, joka olen kuuluisa siitä että tykkään korkeista paikoista. Paitsi että en, vaan olen kammoinen niille.
Joka tapauksessa, samaistuimme erämaan oloihin ja tajusimme jotain siitä, millaista oli olla Israelin kansan jäsenenä 40 vuotta sakkokierroksella Negevissä ennen luvatun maan valloitusta. Ei maistunut mannalta se (paitsi kun mannaa tuli), vaan hiekalta.
Voidaan tiivistää, sumna summarum: Ad summum, "kohti huippua."
Kolmas etappi veikin meidät paikalliseen erämaalaivasatamaan, jossa beduiinioppaan johdolla matkasimme kamelikaravaanissa 40min retken. Kovin kiva on kameli otuksena, ja sama pätee meidän ratsuumme, joka oli tosin dromedaari. Eli hän ei tykännyt kyttyrää tuplana vaan monona. Kameli on varma astuja, paitsi silloin, kun se poukkoilee. Se on myös älykäs, kestävä, jaksaa juosta yli 40km/h pitkän matkaa, kestää 8pv juomatta ja juoda toistasataa litraa kerralla, nuuttaen rasvaksi juomansa nesteen (yleensä veden, harva kameli ja vielä harvempi dromedaari juo muuta. Absolutisteja ovat he.) Ainakin oppaamme näin mainosti elikkojaan ja vaikutti olevan hyvin niihin ihastunut. Mikä on hyvä, sillä on niiden kanssa päivittäin tekosissa. Jo syntymästään asti, oikeastaan. Mitä muuta onkaan sanottu dromedaareista, voidaan tiivistää näin: Perfervidum ingenium sunt.Ovat tulisia luonteita he. MOT. Beduiineilla ainakin oli kaikki kamelit tallella. (Toisin kuin sillä Aradin pikkutemppelin rakentajalla).
Näin siis toteutuu myös tuo pseudolatinalainen apokryfiviisaus: Qui ad summum volent, ad Camelum incident. (Joka huippua halajaa, kameliin kapsahtaa). Sekä: Quidquid latine dictum sit, altum videtur. "Mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä."
Kohti uusia seikkailuja!
Parina ensimmäisenä päivänä on tapahtunut paljon. Niimpä teen tässä patikkapostissa kuten Välimeren sukeltajat. Ja poimin siis vain helmet, jättäen muun kivan sikseen.
Parin ensimmäisen päivän aikana on siis aurinko noussut ja taas päinvastoin laskenut kaksi kertaa. Vaikka kuitenkin tietysti eihän se juuri mihinkään ole liikkunut, möllöttänyt vaan. Telluksemme se vain on pyörinyt kahdesti yli ympärinsä. Mutta kovimpa on siitä huolimatta helios säteillään jaksanut pommittaa eteläistä Israelin autiomaata, Negeviä. Täällä olen pööpöillyt nelikymmenhenkisen lössin ja oppaiden muassa ristiin rastiin.
Pysähdyimme tiistaina Aradin rauniokummulla. Siellä oli sekä vanha Juudan kuningaskunnan kaupunki että Aradilaisten pakanakaupunki aivan sovussa, raunioina vierekkäin. Eivät kivet lennelleet enää. Mutta kiintoisaa oli nähdä kaupungin portit, joissa kokoonnuttiin, käytiin oikeutta ja joita vahvistettiin sodan alla. Oli kiintoisaa nähdä vesivarasto maan alla sekä kyseenalainen extrajerusalemilaisen minitemppelin jäänne. Ei ole olleet kaikki kamelit tallella sillä sällillä, joka on keksinyt rakentaa temppelin Jerusalemin temppelin lisäksi VT:n aikana. Tosin tätähän se oli. Luopumus eteni kuin eroosio. Kuten epäaikalaislajitoverimme, roomalainen Seneca osuvasti totesi: Aliena vitia in oculis habemus, a tergo nostra sunt. ("Silmiemme edessä ovat toisten virheet, selkämme takana omat.")
Keskiviikkona ajettiin (bussilla) kunnon patikkamatkalle (joka suoritettiin bussittomasti apostolinkyydillä), joka jakaantui kolmeen etappiin. Aivan aluksi kipusimme 600 metrin korkeuteen kraateri-laakson vieressä kasvavalle nyppylälle. Vaikka eihän tuo niinkään kasva. Ompahan vain. Tai siis juuri sen e.m. eroosion takia edes samasuuruisena lie, vaan pienenee. (Mutta hyvin hiljaa ja salaa, vaivihkaa kuin gekko). Sieltä valuttiin puron lailla tasaisemmalle näköalapaikalle, ja sain pitää konkkaronkalle raamattutunnin Mooseksen vaskikäärmeestä (mihin koira karvoistaan pääsisi. Ei mihinkään pääse se. Paitsi ikääntymällä ja kaljuuntumalla)
Kerroin, kuinka Mooseksen vaskikäärme (4.Moos.21) oli Jumalan asettama armonväline -joka siihen katsoi, pelastui myrkkykäörmeiden puremalta, sillä siihen oli liitetty Jumalan lupaus. Samalla tavoin Jeesus vertasi itseään tuohon vaskikäörmeeseen (Joh.3:14). Samalla tavoin, joka katsoo uskossa häneen, pelastuu synnin, tuon vanhan käärmeen puremalta ja iankaikkiselta kuolemalta. Tästäkin on meillä armonväline, Jumalan lupaus ja sana, evankeliumi.
Sitten siirryimme isommalle vaelluspaikalle suuren kraaterikuopan (hamakhtesh hagadol) liepeille, jossa lämpimäin ilmavirtain saattelemana paahdutimme niskojamme ja joimme vettä minkä hikoilulta kerkesimme, ja kuljimme kauniin, peräti sievän matkan, johon liittyi kaikkea helppokulkuista, kuten kanjonia, rotkoa kumpareita ja vesialtaita. Mainitsemisen arvoista oli paljon, mutta erityismaininnan saakoon hiekka, jota oli kaikkialla monipuolisena ja värikkäänä kuin Van Goghin maalauksissa. (En muista maalasiko Vincent hiekkaa. Köhän niin?) Ja tietty ne upeat näköalat, jotka lumosivat jokaisen, joka uskalsi katsoa! Minutkin, joka olen kuuluisa siitä että tykkään korkeista paikoista. Paitsi että en, vaan olen kammoinen niille.
Joka tapauksessa, samaistuimme erämaan oloihin ja tajusimme jotain siitä, millaista oli olla Israelin kansan jäsenenä 40 vuotta sakkokierroksella Negevissä ennen luvatun maan valloitusta. Ei maistunut mannalta se (paitsi kun mannaa tuli), vaan hiekalta.
Voidaan tiivistää, sumna summarum: Ad summum, "kohti huippua."
Kolmas etappi veikin meidät paikalliseen erämaalaivasatamaan, jossa beduiinioppaan johdolla matkasimme kamelikaravaanissa 40min retken. Kovin kiva on kameli otuksena, ja sama pätee meidän ratsuumme, joka oli tosin dromedaari. Eli hän ei tykännyt kyttyrää tuplana vaan monona. Kameli on varma astuja, paitsi silloin, kun se poukkoilee. Se on myös älykäs, kestävä, jaksaa juosta yli 40km/h pitkän matkaa, kestää 8pv juomatta ja juoda toistasataa litraa kerralla, nuuttaen rasvaksi juomansa nesteen (yleensä veden, harva kameli ja vielä harvempi dromedaari juo muuta. Absolutisteja ovat he.) Ainakin oppaamme näin mainosti elikkojaan ja vaikutti olevan hyvin niihin ihastunut. Mikä on hyvä, sillä on niiden kanssa päivittäin tekosissa. Jo syntymästään asti, oikeastaan. Mitä muuta onkaan sanottu dromedaareista, voidaan tiivistää näin: Perfervidum ingenium sunt.Ovat tulisia luonteita he. MOT. Beduiineilla ainakin oli kaikki kamelit tallella. (Toisin kuin sillä Aradin pikkutemppelin rakentajalla).
Näin siis toteutuu myös tuo pseudolatinalainen apokryfiviisaus: Qui ad summum volent, ad Camelum incident. (Joka huippua halajaa, kameliin kapsahtaa). Sekä: Quidquid latine dictum sit, altum videtur. "Mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä."
Kohti uusia seikkailuja!
tiistai 19. marraskuuta 2019
Esankeliumia erämaasta osa 1: Shalom, Israel!
Maanantai-iltana kävi tieni kohti Israelia, "pyhää maata", muinaisten ristiretkeläisten tavoin. Tai no, ei nyt ihan, sillä hepä vaelsivat tänne maankamaraa pitkin, kun itse sain kokea paljonkin helpomman tavan.
Nimittäin tempauksen.
Paljoa ei ehtinyt nenä tutista, kun minut temmattiin yläilmoihin ja sitten kuljetettiinkin jo kohti Jerusalemia. Tai tarkemmin Tel-Avivin lentokenttää.
Niinpä niin, ei ollut kyse mistään lopunaikojen tempauksista, eikä matkasta taivaalliseen Jerusalemiin, vaan ihan lentokonekyydistä kohti tätä vanhaa teeveestä tuttua Jerusalemia. Ja tietysti Raamatusta tuttua. Ja vieläkään en ole perillä. Tai maahan laskeuduin jo, mutta en ole vielä Jerusalemissa. Ja muutenkin tulen viettämään aikani erityisesti erämaissa patikoiden. Siksi nämä matkaterveiset ovatkin enimmäkseen patikkapostia, "Esankeliumia" (Esan uutisia) erämaasta.
Hotellissa nukuin yöni kahden muun teologin kanssa, joista toinen on matkan johtaja, PP (eli muusikoille tuttu pianissimo), ja toinen autuas kollegani, joka omaa perin profeetallisen parran. Aamupala oli hyvä, varsinkin kun se kuului yöpymiseen. Kuten myös huonepalvelijan (ebed bait?) herätys. Kop kop kop: Room service!
Huoneemme on Room 302. Ja kuinkas ollakaan, Room.3:2 sanoo meille: (jakeesta yksi lähtien, toim.huom.)
"Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin: ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut."
Niimpä. On hyötyä Raamatusta heille. Jumalan lupaukset ovat selvät. Aadamille ilmoitettiin lupaus vaimon siemenestä, joka rikki polkee käärmeen pään. Aabrahamin suku valittiin lupauksen sukukunnaksi, sitten Juudan, sitten Daavidin. Ja vuosisatojen ajan selvenivät ennustukset pelastajasta, messiaasta, joka syntyy neitseestä; Ihmisen Pojasta, Jumalan Pojasta, joka meidän ihmisten pelastuksen tähden tuli ihmiseksi. Hän, Jeesus Kristus, kuoli ja vuodatti verensä syntiemme sovitukseksi ja kuoli puolestamme. Kolmantena päivänä hän nousi meillekin iankaikkisen elämän tuoden.
Nämä lupaukset juutalaistenkin kirjoitukset julistivat.
Siksipä saamme me kaikki matkata kerran Jerusalemiin. Ei välttis tänne maalliseen, vaan sinne taivaalliseen. Siellä ei soi körttivirret, vaan Uusi virsi.
"On niin autuasta päästä murheen maasta (ei tässä tarkoita Suomea) taivaisiin (Kristuksen kautta, ei lentokoneella). Kohta päättyy korpimatka, kohta päästään Kanaaniin (siis sinne taivaalliseen luvattuun maahan). Uusi virsi sitten siellä niinkuin suurten vetten pauhu soi, Uhratulle Karitsalle, joka meille armon toi."
Nimittäin tempauksen.
Paljoa ei ehtinyt nenä tutista, kun minut temmattiin yläilmoihin ja sitten kuljetettiinkin jo kohti Jerusalemia. Tai tarkemmin Tel-Avivin lentokenttää.
Niinpä niin, ei ollut kyse mistään lopunaikojen tempauksista, eikä matkasta taivaalliseen Jerusalemiin, vaan ihan lentokonekyydistä kohti tätä vanhaa teeveestä tuttua Jerusalemia. Ja tietysti Raamatusta tuttua. Ja vieläkään en ole perillä. Tai maahan laskeuduin jo, mutta en ole vielä Jerusalemissa. Ja muutenkin tulen viettämään aikani erityisesti erämaissa patikoiden. Siksi nämä matkaterveiset ovatkin enimmäkseen patikkapostia, "Esankeliumia" (Esan uutisia) erämaasta.
Hotellissa nukuin yöni kahden muun teologin kanssa, joista toinen on matkan johtaja, PP (eli muusikoille tuttu pianissimo), ja toinen autuas kollegani, joka omaa perin profeetallisen parran. Aamupala oli hyvä, varsinkin kun se kuului yöpymiseen. Kuten myös huonepalvelijan (ebed bait?) herätys. Kop kop kop: Room service!
Huoneemme on Room 302. Ja kuinkas ollakaan, Room.3:2 sanoo meille: (jakeesta yksi lähtien, toim.huom.)
"Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin: ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut."
Niimpä. On hyötyä Raamatusta heille. Jumalan lupaukset ovat selvät. Aadamille ilmoitettiin lupaus vaimon siemenestä, joka rikki polkee käärmeen pään. Aabrahamin suku valittiin lupauksen sukukunnaksi, sitten Juudan, sitten Daavidin. Ja vuosisatojen ajan selvenivät ennustukset pelastajasta, messiaasta, joka syntyy neitseestä; Ihmisen Pojasta, Jumalan Pojasta, joka meidän ihmisten pelastuksen tähden tuli ihmiseksi. Hän, Jeesus Kristus, kuoli ja vuodatti verensä syntiemme sovitukseksi ja kuoli puolestamme. Kolmantena päivänä hän nousi meillekin iankaikkisen elämän tuoden.
Nämä lupaukset juutalaistenkin kirjoitukset julistivat.
Siksipä saamme me kaikki matkata kerran Jerusalemiin. Ei välttis tänne maalliseen, vaan sinne taivaalliseen. Siellä ei soi körttivirret, vaan Uusi virsi.
"On niin autuasta päästä murheen maasta (ei tässä tarkoita Suomea) taivaisiin (Kristuksen kautta, ei lentokoneella). Kohta päättyy korpimatka, kohta päästään Kanaaniin (siis sinne taivaalliseen luvattuun maahan). Uusi virsi sitten siellä niinkuin suurten vetten pauhu soi, Uhratulle Karitsalle, joka meille armon toi."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)