Patikkaposti jatkuu taas! Tässä osassa: ei-erämaavaellus! Vaan vaellus "Hierosolymassa" eli Jerusalemissa!
Sunnuntai-aamu saapui Jerusalemin pyhään kaupunkiin salaa kuin gekko. Tai niinkuin Daavid, kun hän kolmetuhatta vuotta sitten saapui samaiseen kaupunkiin salaa sen valloittaen. Tosin paikan nimi oli tuolloin Jebus, ja se oli viimeisiä paikkoja, joita Israelin kansa ei ollut vielä sisämaassa valloittanut. Samaten nyt koitti meidän patikkaporukkamme aika "valloittaa" Jerusalem!
Tässä tapauksesssa tosin emme suorittaneet valtausta asein vaan kunnon turistien tapaan hankimme kunnon tietoiskun kaupungista. Ja mikäpä siihen olisikaan soveltunut paremmin kuin hyvä kartta, Raamattu ja opasvihko?
No tietysti ihka elävä arkeologi-opas!
Jopa paljon enemmän saa tietoa irti elävästä arkeologista (tai siis paremminkin arkeologilta) kuin jostain opastelipareesta.
Meitä paimensi tohtori Multakokkare (kuten hän nimensä väänsi kauniille äidinkielellemme). Ja asiantuntevan kierroksen saimmekin! Vaikka vähämultaisen. Mikä tarkemmin ajatellen on ihan hyvä.
Ensiksi aloitimne matkan vanhan Jerusalemin muureja pitkin astellen. Siis muurin päällä vaeltaen. Ne muurit tosin oltiin uudistettu sitten kuningas Daavidin (tai Salomon) aikojen jälkeen. Tai siis tottahan ne uudistettiin myös Esran ja Nehemian aikana pakkosiirtolaisuuden jälkeen, mutta nämä muurit oltiin kunnostettu kyllä lähempänäkin. Sillä juutalaissodan (vuonna 70 jälkeen Roomaa vastaan) seurauksena Jerusalem.oli muuriton lähes kaksi vuosisataa, jonka jälkeen kristittyjen vainoajana karua kuuluisuutta nauttiva keisari Diocletianus nostatti ne jälleen. Roomalainen kaupunki Aelia Capitolina paikalle oltiin perustettu (Juutalaisten harmiksi) jo 130-luvulla keisari Hadrianuksen toimesta. Tai siis rakentajat senkin rakensi, mutta Hadrianus päsmäröi. Kuten keisareilla on paha tapa tehdä. No, muurit on tehty ja uudistettu useasti.
Ollakseen monessa mielessä suuri paikka, vanha Jerusalem on varsin suppea, peräti pieni. Sen ala on vain noin 1 kilometri. Neliössä. Vaikkei kyseessä nyt mikään oikea neliö olekaaan. Muureilla käppäillessämme saimme ohittaa kristittyjen kaupunginosan, kreikkalaiskatolisen kirkon, roomalaiskatolisen kirkon sekä koulun, joka oli kivan puhdas ja rauhaisa. Sekä muslimien kaupunginosan, joka oli äänekäs ja epäsiisti. Ilman mitään rasismia ja ennakkoluuloja joudun nyt sanomaan tämän. Yksikin koira makasi muurien viereisen talon katolla kuolleelta näyttäen. Ja kakkapökäleiden ympäröimänä. Ei ollut mieltä ylentävää se, vaan päinvastoin sisään hiipi hyy. Ja siis kyseessä oli ihan kirjaimellinen koira (rodultaan seefferi), tässäkään en siis viitannut mitenkään halventavalla tavalla ihmiseen tai kenenkään rotuun. (Paitsi kun sanoin, että koiran rotu oli seefferi).
Näimme etäältä temppelivuoren, jolla nykyään kohoaa muslimien pyhä kultakupolinen Kalliomoskeija, Pyhän haudan kirkon, sekä ilmeisesti pyhälle Nikolaukselle omistetun rakennuksen, jota koristivat joulupuu, jouluvalot ja poronmuotoiset neonvalot. Pyhä Nikolaus oli 300-luvun ihmeidentekijä-piispa Myrasta, joka otti osaa Nikean kirkolliskokoukseen, tarun mukaan mottasi arkkihereetikko Areiosta nokkaan ja sittemmin tuli tunnetuksi santa Claus-nimellä. Ja muutti kait Lappiinkin.
Muurin päältä saimme myös havaintoesityksen uskonnollisesta kutsuhuudosta, joka muslimitornien ämyreistä kantautui raastaen korvia kuin hyeena. Melodia ei ollut kummoinen, mutta volyymi korvasi sen. Mutta toisaalta ei sen kai pataluterilaisen evankelisen kristityn korviin vissiin kuulunutkaan bluussilta kuulostaa. Tai Bachilta. Mutta hartaana muslimit kyllä kutsun kuullessaan alkoivat liikehtiä.
Kävelimme sitten Hadrianus-keisarin rakennuttaman Damaskos-portin luota muslimitorin (ja ehkä maailman toiseksi likaisimnan WC:n) kautta Kristuksen kärsimystien, Via Dolorosan risteykseen, jossa perimätiedon mukaan Jeesus ristiä kohti Golgataa kantaen kaatui ja Simon Kyreneläinen auttoi ristin perille kantamisessa.
Via Dolorosa päättyi tietysti Golgatalle ja Pyhän Haudan kirkolle (jotka käsittääkseni mahtuvat saman jättimäisen (ja ältsyn vanhan) kirkkokompleksin sisään. Mutta emne me sitä sinne kulkeneet, ehei. Me kuljimme "väärään suuntaan" sille esipihalle, jossa Pilatus luovutti Jeesuksen ruoskittavaksi.
Kaiken Herramme krsti vuoksemme. Hän kantoi ristin - eikä vain ristiä, vaan meidän ja koko maailman syntejä! Hän kesti pilkan ja ruoskan - eikä vain roomalaisilta vaan itse lain syytökset ja sen iskun! Hän, synnitön Jumalan Karitsa ja ihmiseksi tullut Jumala tuli kaikessa kiusatuksi auttaakseen kiusattuja (Hepr.2, Hepr.4) sekä itse synniksi ja kiroukseksi, jotta meillä olisi hänen veressäön lunastus ja vanhurskaus (Gal.3:13, 2.Kor.5:19-21).
Lauloimme tuolla paikalla olevassa kappelissa virren ja jatkoimme matkaa. Seuraavana etappinamme oli Bethesdan lammikko, jolnka luona Jeesus paransi ramman. Bethesda tarkoittaa armon koti. Todellinen armon koti ei kuitenkaan ollut se lammmikko, kuohui se miten vaan, vaan itse Jeesus Kristus. Lammikon vesi ei pelastanut ketään, mutta Kristuksen asettama kaste pelastaa, sillä siinä toimii pelastuksen sana. (Tiit.3:4-7, 1.Piet.3:21)
Sitten jatkoimme pööpöilyä siirtyen muurien ulkopuolelle "leirin ulkopuolelle". Ohitimme Getsemanen (joka oli aivan mielettömän kaunis katsella etäältä!) sekä Kultaisenportin (jota myös mm. Armoportiksi tituleerataan, ja josta Jeesus ratsasti sisään pääsiäisenä). Poikkesimme asiantuntevan arkeologioppaamme johdolla hautakeroilla katsomassa "Absalomin hautaa" (joka modernin arkeologian mukaan ei kuitenkaan ole kuningas Daavidin pojan leposija). Se on vaikuttava monumentti, joka toimii "Joosafatin luolan" osana. Lähellä tätä oli myös toinen hautaluolasto. Ja taas hieman edempänä, muslimikaupungin alla olevan kukkulan rinteellä oli kuningas Salomon vaimokseen ottaman egyptiläisprinsessan hauta.
Taas jostain älämölö-ämyreistä kantautui kieku-kaiku muslimeille viettää pyhää rukousta.
Haudoista noustuamme (kuin Lasarus ikään!) jatkoimme ylösnousemustamme (portaita pitkin) takaisin kohti Jerusalemia. Astuimme kaupunkiin ja saimme tutkailla muun muassa paikkaa, josta oltiin löydettu profeetta Jesajan sinetti, vain vuosi takaperin. Tai kuinka perin vaan. Joka tapauksessa vuosi sitten. Kävelimme vanhan Jerusalemin temppelin edustalle, näimme portaat jotka johtivat nykyiseen muslimimoskeijaan, jonka nimi on Agsa (tai siis Al-Agsa).
Hassu nimi, vaikka itse sanonkin, moskeijalle, Agsa. Kalliomoskeijan nimrdessä on sentään jykevyyttä! Mutta Agsa - hö hö... joku on haksahtanut pahemman kerran nimeä moskeijalleen antaessaan (ellei ollut Agsa itsekin nimeltään hän. Tarkistin. Ei ollut.) Joka tapauksessa tämäkin oli moskeijakseen ihan komia, kultakupolinen ja uhkean ylvään näköinen (no, ei silti sentään mikään Herodeksen temppeli!).
Kävimme sitten luonnollisesti itkumuurilla (turvatarkastuksen kautta, tietysti. Onneksi olin aseeton kuin siviilipalvelusta suorittava puutarhuri. Vaikka oikeastaan tarhurilla on usein edes harava). Se oli puhutteleva paikka. Ja ihmiset siellä myös - varsinkin juutalaiset (me turistit päinvastoin emme). Suurella hartaudella resitoitiin rukouksia alati nyökkäillen kumarruksia (siis juutalaiset, ei kukaan meistä turisteista. Kukaan ei osannut hepreaa kylliksi siihen). Sama meno jatkui synagoogassa. Jossa oli paljon kirjahyllyjä. SE oli kyllä kiehtova näky!
Jäi surullinen vaikutelma. Veliparat ovat yhä lain alla. Ilman temppeliä juutalaiset ovat kriisissä. Heillekin olisi olemassa uuden liiton temppeli, Jeesus Kristus, jota he voisivat rukoilla varmana siitä, että Jumala kuulee. Ja olisivat varmoja syntien sovituksesta. Sääliksi kävi!
Lopulta jatkoimme syömään ja sen jälkeen päädyimme sinne Via Dolorosan toiseen päähän: Pyhän Haudan kirkolle (toiselta nimeltään Ylösnousemuksen- eli Anastaasiskirkko tai كَنِيسَةُ ٱلْقِيَامَة (arabiaksi), rakennettu ilm. 335). Se oli kyllä vaikuttava. Uskomattoman kokoinen rakennus, joka piti sisällään sekä katolisen että ortodoksisen kirkon, sekä klassisen (todennäköisen) Kristuksen haudan paikan että Golgatan. Sen jakoivat keskenään useat, peräti monet kirkkokunnat, joskin avainten haltija lienee yhteisestä sopimuksesta muslimi. Siellä ehdittiin tosin vain pyörähtää, mutta silti vatsanpohjalle jäi lämmin olo. Sisällä soivat urut ja pyhyyden tuntu oli ilmassa. Jännää. Ei tullut yhtään sama fiilis kuin itkumuurin luona. Kristittyjen ei tarvitse itkeä Herransa haudan luona, sillä se on tyhjä!
Semmoinen kiertely oli se. Mitä muuta on kerrottava, on kirjoitettuna toisaalla aikakirjoissa. Paljon oli nähtävää. Enkä osaa Jerusalmia oikein kuvailla. Siellä oli hälinä. Siellä oli erilaisia pyhiä paikkoja, jotka joko säväyttivät tai eivät. Minua se ei niinkään säväyttänyt. Tai säväytti, mutta enemmän historiansa kuin hartaudellisuuden tähden. Jerusalem on kaupunki, jossa todellisesti Daavid hallitsi, joka todella on nähnyt piirityksen ja tuhon, joka on nähnyt kadullaan Herran Kristuksen, ja joka yhä olemassaolollaan muistuttaa siitä, missä nämä suuret tapahtumat tapahtuivatkaan.
Mutta ehkä syy on minussa... joka tapauksessa kuvailuni jäänee vajaaksi kuin pessimistin lasi (tämä ja muut ontuvat vertaukseni voitaisiin kohta koota kirjaksi asti...).
Shalom Jerusalem, pysy yhä pystyssä! Ja olkoon rauha kaduillasi yhä enemmän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti