Esankeliumia erämaasta (tai sen liepeiltä) osa 6: Viimeiset päivät ja diasporan päätös

Ollos tervehditty sinä arvoisa lukija!

Nyt alkaa tämän blogin eskatologinen eli lopun aikoja käsittelevä osuus. Meidän suomaklaisten saapuminen Israeliin mekkaloimaan ja aiheuttamaan yleistä erämaan kulurustatusta on kyllä ennustettu. Onhan jo sanassakin kirjoitettu, että: "Näin sanoo Herra: Katso, kansa tulee pohjoisesta maasta, suuri kansa nousee maan perimmäisiltä ääriltä."  (Jer.6:22)
No, rehellisyyden ja muutenkin kaiken arvollisen raamatttuopetuksen nimissä on sanottava, ettei tyo kohta välttämättä suomalaisista puhu. Kovin moni maamme armeija ei ole keihäin hyökännyt sotaan Israelia vastaan.
Muuten kylläkin olot todella ovat rauhalliset. Paitsi silloin kun päinvastoin eivät ole, vaan vallitsee joko varoitus-tai hätätila. Ja alituisestihan tuo tilanne Israelissa on. Muslimivallat ja Israel ovat jatkuvassa keskinäis-kärhämässä -ja muut ulkovalkat tukevat sitä osapuolta minkä kokevat vähemmän epäedulliseksi omalle ulkopolitiikalleen. Tästä tiedän varsin paljon, paitsi ettäen juurikaan. Joten jötän poliittiset syväanalyysit ammattilaisille. Kuten psykologeille. Ja kokeneille Raumanturvaajille.

No, meillä ainakin oli viimeisenä päivänä hyvin Kristus-keskeinen rauhallis-olo. Matkamme suuntautui näet Jeesuksen puutarhahaudalle. Joka arkeologioppaamme Indianiina Jonesin (nimi muutettu, toim.huom.etc.etc.yms.tms.jne.) mukaan kuitenkaan ei ollut aito, vaan pseudopaikka. Koskapa aito Jeesuksen hauta sijaita möllötteli ns. Pyhän Haudan kirkon sisällä. Se lienee myös tottakin. Mutta puutarhahauta ja se puutarha siinä ympärillä oli kyllä hyvin hartausharjoitukseen sopiva paikka. Ja mepä harrastimme hartautta harvinaisen hauskasti: nimittäin Herran pyhälle ehtoolliselle osallistuen. Matkanjohtajamme, pastori PP (pianissimo) toimitti ja jakoi HPE:n pienehkön saarnan jälkeen.
Oli se puutarhahauta sitten komia paikka! Tai siis olihan se itse hautakin ihan hyvä hiljentymislokaatio (valokuvaus kielletty) - mutta erityisen kaunis oli se puutarha jo sinällään! Monia kasveja, kauniita puita, vieressä jylhä kallio - oli kyllä hyvät puitteet!
Vapaaehtoisen mutta pakollisen shekelilahjoituksen jälkeen lähdimme eteenpäin.

Poistuimme Jerusalemista ja matkasomme Beetlehemin, Daavidin ja "Daavidin pojan", Kristuksen kaupunkiin. Täällä "leivän talossa" söimme hyvän lounaan ja kuvasimme viereisellä nyppylällä kohoavaa muinaisen Beetlehemin paikkaa. Etäisyyttä Jerusalemiin oli vain muutama hassu maili!

Beetlehemissä selvisi nopealle Raamatun lukijalle eräs arvoituksellinen kohta: miksipä sanotaan Matt.2:18 niinkuin siinä sanotaan? "Ääni kuuluu Raamasta, itku ja iso parku; Raakel itkee lapsiansa eikä lohdutuksesta huoli, kun heitä ei enää ole". Ja miksi tämä on liitetty Beetlehemin lastenmurhaan? No, minulle selvisi vasta nyt -koskapa huomasin osaavani päivä päivältä paremmin lukea hepreaa!- että Raama - RaMaH tatkoittaa hautaa! Ja Raakel on haudattu Beetlehemin viereen! Siis Raakelin hauta - itku tapettujen lasten puolesta - Beetlehemin surmatyö! Ennustus oli kyllä tarkka! (Alunperin tämän oli siis huudahtanut profeetta Jeremia 500-luvun  alussa ekr., Jer.31:15). Kylläpä Raamattu on sitten jännä kirja!

Beetlehemissä oli syntynyt kuningasten kuningas, Kristus, mutta myös hänen esi-isänsä, Israelin maineikkain kuningas, Daavid. Ja seuraavaksi siirryimmekin Daavidin maineikkaan voiton paikalle. Siihen laaksoon, jossa hän otti yhteen filistealaisjätti Goljatin kanssa. Kuinka ollakaan, matkanjohtajat olivat järjestäneet tästä ex-tempore -kuvaelman ja dramaturgian, jossa minä pääsin esittämään Daavidia. Kun Goljat oltiin voitettu, siirryimme busdilla juuri ennen autingon laskua muinaisen Gatin rauniokummulle. Oli se aika komia Goljatinkin kotipitäjä!

Illalla hivuttauduimne koko ajan lähemmäksi Tel-Avivia ja lentokenttää. Pysöhdyimme Jaffassa eli UT:n Joppessa, jossa mm. Pietari nahkuri Simonin talosta käsin noudettiin aloittamaan pakanalähetystyö.

Lopulta olimme myöhäillalla lentokentällä. Paljon varuillaan olimme turvatarkastusten tiukkuuden suhteen, mutta ehkäpä ryhmä aavikon kalpauttamia suomalaisia ei ollut kovin vaarantuntua heröttävä joukko, koska pääsimme varsin kevyesti läpi. Ei mennyt kauaa (ainakaan tunneissa laskettuna), kun pääsimme koneeseen (täpötöyteen sellaiseen), ja ampaisimme taivaalle tiistai-aamuna klo 1:10! Exodus-eli lähtö oli ollut eoävarma Finnairin lakon vuoksi, mutta siunaus kansamne näköjään oli, ja pääsomme ajoissa lähtemään ilman peruutuksia (vaan päinvastoin eteenpäin). Lentomatka oli rauhallinen, olkaani vasten nuokkui eräskin väsynyt matkaaja. Itse luin ainakin aluksi Josefusta, joka oli tarttunut mukaani Jerusalemin kristillisestä kirjakaupasta. Ei tosin ollut Luther-divari se. Diasporamme eli pakkosiirron aika päöttyi noin klo 5, kun rantauduimme kotimaamme kamaralle.

Siitä, mitä Josefuksen lisöksi jäi käteen, kirjoittelen ehkäoä myöhemmin.
Jos en, niin en.

Shalom!

Esankeliumia erämaasta osa 5: Käykäämme nyt Jerusaalemiin!

Patikkaposti jatkuu taas! Tässä osassa: ei-erämaavaellus! Vaan vaellus "Hierosolymassa" eli Jerusalemissa!

Sunnuntai-aamu saapui Jerusalemin pyhään kaupunkiin salaa kuin gekko. Tai niinkuin Daavid, kun hän kolmetuhatta vuotta sitten saapui samaiseen kaupunkiin salaa sen valloittaen. Tosin paikan nimi oli tuolloin Jebus, ja se oli viimeisiä paikkoja, joita Israelin kansa ei ollut vielä sisämaassa valloittanut. Samaten nyt koitti meidän patikkaporukkamme aika "valloittaa" Jerusalem!

Tässä tapauksesssa tosin emme suorittaneet valtausta asein vaan kunnon turistien tapaan hankimme kunnon tietoiskun kaupungista. Ja mikäpä siihen olisikaan soveltunut paremmin kuin hyvä kartta, Raamattu ja opasvihko?
No tietysti ihka elävä arkeologi-opas!
Jopa paljon enemmän saa tietoa irti elävästä arkeologista (tai siis paremminkin arkeologilta) kuin jostain opastelipareesta.
Meitä paimensi tohtori Multakokkare (kuten hän nimensä väänsi kauniille äidinkielellemme). Ja asiantuntevan kierroksen saimmekin! Vaikka vähämultaisen. Mikä tarkemmin ajatellen on ihan hyvä.

Ensiksi aloitimne matkan vanhan Jerusalemin muureja pitkin astellen. Siis muurin päällä vaeltaen. Ne muurit tosin oltiin uudistettu sitten kuningas Daavidin (tai Salomon) aikojen jälkeen. Tai siis tottahan ne uudistettiin myös Esran ja Nehemian aikana pakkosiirtolaisuuden jälkeen, mutta nämä muurit oltiin kunnostettu kyllä lähempänäkin. Sillä juutalaissodan (vuonna 70 jälkeen Roomaa vastaan) seurauksena Jerusalem.oli muuriton lähes kaksi vuosisataa, jonka jälkeen kristittyjen vainoajana karua kuuluisuutta nauttiva keisari Diocletianus nostatti ne jälleen. Roomalainen kaupunki Aelia Capitolina paikalle oltiin perustettu (Juutalaisten harmiksi) jo 130-luvulla keisari Hadrianuksen toimesta. Tai siis rakentajat senkin rakensi, mutta Hadrianus päsmäröi. Kuten keisareilla on paha tapa tehdä. No, muurit on tehty ja uudistettu useasti.

Ollakseen monessa mielessä suuri paikka, vanha Jerusalem on varsin suppea, peräti pieni. Sen ala on vain noin 1 kilometri. Neliössä. Vaikkei kyseessä nyt mikään oikea neliö olekaaan. Muureilla käppäillessämme saimme ohittaa kristittyjen kaupunginosan, kreikkalaiskatolisen kirkon, roomalaiskatolisen kirkon sekä koulun, joka oli kivan puhdas ja rauhaisa. Sekä muslimien kaupunginosan, joka oli äänekäs ja epäsiisti. Ilman mitään rasismia ja ennakkoluuloja joudun nyt sanomaan tämän. Yksikin koira makasi muurien viereisen talon katolla kuolleelta näyttäen. Ja kakkapökäleiden ympäröimänä. Ei ollut mieltä ylentävää se, vaan päinvastoin sisään hiipi hyy. Ja siis kyseessä oli ihan kirjaimellinen koira (rodultaan seefferi), tässäkään en siis viitannut mitenkään halventavalla tavalla ihmiseen tai kenenkään rotuun. (Paitsi kun sanoin, että koiran rotu oli seefferi).

Näimme etäältä temppelivuoren, jolla nykyään kohoaa muslimien pyhä kultakupolinen Kalliomoskeija, Pyhän haudan kirkon, sekä ilmeisesti pyhälle Nikolaukselle omistetun rakennuksen, jota koristivat joulupuu, jouluvalot ja poronmuotoiset neonvalot. Pyhä Nikolaus oli 300-luvun ihmeidentekijä-piispa Myrasta, joka otti osaa Nikean kirkolliskokoukseen, tarun mukaan mottasi arkkihereetikko Areiosta nokkaan ja sittemmin tuli tunnetuksi santa Claus-nimellä. Ja muutti kait Lappiinkin.

Muurin päältä saimme myös havaintoesityksen uskonnollisesta kutsuhuudosta, joka muslimitornien ämyreistä kantautui raastaen korvia kuin hyeena. Melodia ei ollut kummoinen, mutta volyymi korvasi sen. Mutta toisaalta ei sen kai pataluterilaisen evankelisen kristityn korviin vissiin kuulunutkaan bluussilta kuulostaa. Tai Bachilta. Mutta hartaana muslimit kyllä kutsun kuullessaan alkoivat liikehtiä.

Kävelimme sitten Hadrianus-keisarin rakennuttaman Damaskos-portin luota muslimitorin (ja ehkä maailman toiseksi likaisimnan WC:n) kautta Kristuksen kärsimystien, Via Dolorosan risteykseen, jossa perimätiedon mukaan Jeesus ristiä kohti Golgataa kantaen kaatui ja Simon Kyreneläinen auttoi ristin perille kantamisessa.
Via Dolorosa päättyi tietysti Golgatalle ja Pyhän Haudan kirkolle (jotka käsittääkseni mahtuvat saman jättimäisen (ja ältsyn vanhan) kirkkokompleksin sisään. Mutta emne me sitä sinne kulkeneet, ehei. Me kuljimme "väärään suuntaan" sille esipihalle, jossa Pilatus luovutti Jeesuksen ruoskittavaksi.

Kaiken Herramme krsti vuoksemme. Hän kantoi ristin - eikä vain ristiä, vaan meidän ja koko maailman syntejä! Hän kesti pilkan ja ruoskan - eikä vain roomalaisilta vaan itse lain syytökset ja sen iskun! Hän, synnitön Jumalan Karitsa ja ihmiseksi tullut Jumala tuli kaikessa kiusatuksi auttaakseen kiusattuja (Hepr.2, Hepr.4) sekä itse synniksi ja kiroukseksi, jotta meillä olisi hänen veressäön lunastus ja vanhurskaus (Gal.3:13, 2.Kor.5:19-21).

Lauloimme tuolla paikalla olevassa kappelissa virren ja jatkoimme matkaa. Seuraavana etappinamme oli Bethesdan lammikko, jolnka luona Jeesus paransi ramman. Bethesda tarkoittaa armon koti. Todellinen armon koti ei kuitenkaan ollut se lammmikko, kuohui se miten vaan, vaan itse Jeesus Kristus. Lammikon vesi ei pelastanut ketään, mutta Kristuksen asettama kaste pelastaa, sillä siinä toimii pelastuksen sana. (Tiit.3:4-7, 1.Piet.3:21)

Sitten jatkoimme pööpöilyä siirtyen muurien ulkopuolelle "leirin ulkopuolelle". Ohitimme Getsemanen (joka oli aivan mielettömän kaunis katsella etäältä!) sekä Kultaisenportin (jota myös mm. Armoportiksi tituleerataan, ja josta Jeesus ratsasti sisään pääsiäisenä). Poikkesimme asiantuntevan arkeologioppaamme johdolla hautakeroilla katsomassa "Absalomin hautaa" (joka modernin arkeologian mukaan ei kuitenkaan ole kuningas Daavidin pojan leposija). Se on vaikuttava monumentti, joka toimii "Joosafatin luolan" osana. Lähellä tätä oli myös toinen hautaluolasto. Ja taas hieman edempänä, muslimikaupungin alla olevan kukkulan rinteellä oli kuningas Salomon vaimokseen ottaman egyptiläisprinsessan hauta.
Taas jostain älämölö-ämyreistä kantautui kieku-kaiku muslimeille viettää pyhää rukousta.

Haudoista noustuamme (kuin Lasarus ikään!) jatkoimme ylösnousemustamme (portaita pitkin) takaisin kohti Jerusalemia. Astuimme kaupunkiin ja saimme tutkailla muun muassa paikkaa, josta oltiin löydettu profeetta Jesajan sinetti, vain vuosi takaperin. Tai kuinka perin vaan. Joka tapauksessa vuosi sitten. Kävelimme vanhan Jerusalemin temppelin edustalle, näimme portaat jotka johtivat nykyiseen muslimimoskeijaan, jonka nimi on Agsa (tai siis Al-Agsa).
Hassu nimi, vaikka itse sanonkin, moskeijalle, Agsa. Kalliomoskeijan nimrdessä on sentään jykevyyttä! Mutta Agsa - hö hö... joku on haksahtanut pahemman kerran nimeä moskeijalleen antaessaan (ellei ollut Agsa itsekin nimeltään hän. Tarkistin. Ei ollut.) Joka tapauksessa tämäkin oli moskeijakseen ihan komia, kultakupolinen ja uhkean ylvään näköinen (no, ei silti sentään mikään Herodeksen temppeli!).

Kävimme sitten luonnollisesti itkumuurilla (turvatarkastuksen kautta, tietysti. Onneksi olin aseeton kuin siviilipalvelusta suorittava puutarhuri. Vaikka oikeastaan tarhurilla on usein edes harava). Se oli puhutteleva paikka. Ja ihmiset siellä myös - varsinkin juutalaiset (me turistit päinvastoin emme). Suurella hartaudella resitoitiin rukouksia alati nyökkäillen kumarruksia (siis juutalaiset, ei kukaan meistä turisteista. Kukaan ei osannut hepreaa kylliksi siihen). Sama meno jatkui synagoogassa. Jossa oli paljon kirjahyllyjä. SE oli kyllä kiehtova näky!
Jäi surullinen vaikutelma. Veliparat ovat yhä lain alla. Ilman temppeliä juutalaiset ovat kriisissä. Heillekin olisi olemassa uuden liiton temppeli, Jeesus Kristus, jota he voisivat rukoilla varmana siitä, että Jumala kuulee. Ja olisivat varmoja syntien sovituksesta. Sääliksi kävi!

Lopulta jatkoimme syömään ja sen jälkeen päädyimme sinne Via Dolorosan toiseen päähän: Pyhän Haudan kirkolle (toiselta nimeltään Ylösnousemuksen- eli Anastaasiskirkko tai كَنِيسَةُ ٱلْقِيَامَة‎ (arabiaksi), rakennettu ilm. 335). Se oli kyllä vaikuttava. Uskomattoman kokoinen rakennus, joka piti sisällään sekä katolisen että ortodoksisen kirkon, sekä klassisen (todennäköisen) Kristuksen haudan paikan että Golgatan. Sen jakoivat keskenään useat, peräti monet kirkkokunnat, joskin avainten haltija lienee yhteisestä sopimuksesta muslimi. Siellä ehdittiin tosin vain pyörähtää, mutta silti vatsanpohjalle jäi lämmin olo. Sisällä soivat urut ja pyhyyden tuntu oli ilmassa. Jännää. Ei tullut yhtään sama fiilis kuin itkumuurin luona. Kristittyjen ei tarvitse itkeä Herransa haudan luona, sillä se on tyhjä!

Semmoinen kiertely oli se. Mitä muuta on kerrottava, on kirjoitettuna toisaalla aikakirjoissa. Paljon oli nähtävää. Enkä osaa Jerusalmia oikein kuvailla. Siellä oli hälinä. Siellä oli erilaisia pyhiä paikkoja, jotka joko säväyttivät tai eivät. Minua se ei niinkään säväyttänyt. Tai säväytti, mutta enemmän historiansa kuin hartaudellisuuden tähden. Jerusalem on kaupunki, jossa todellisesti Daavid hallitsi, joka todella on nähnyt piirityksen ja tuhon, joka on nähnyt kadullaan Herran Kristuksen, ja joka yhä olemassaolollaan muistuttaa siitä, missä nämä suuret tapahtumat tapahtuivatkaan.

Mutta ehkä syy on minussa... joka tapauksessa kuvailuni jäänee vajaaksi kuin pessimistin lasi (tämä ja muut ontuvat vertaukseni voitaisiin kohta koota kirjaksi asti...).

Shalom Jerusalem, pysy yhä pystyssä! Ja olkoon rauha kaduillasi yhä enemmän!

Esankeliumia erämaasta osa 4: Suolavuori ja Siion

Laila tov! Elikkäs hyvvee ehtoota!

Sapatin vietto täällä Israelissa ompi sujunut rauhallisesti ja leväten. Kukaan ei ahkeroi, ei tee työtä, eikä lähde sapatinmatkaa pidemmälle kotoaan, paitsi ehkä synagoogaan.
Jos siis on juutalainen hän. (Israelissa yllättävän moni miljoona on).

Sen sijaan, jos on laillani umpiluterilainen pakanakristitty, joka on tullut Israeliin patikoimaan, on edessä sapattinakin kunnon talsiminen. Niinkuin olikin. Ja kaikessa karuudessaan  hieno olikin! Enpä tiedä, kuinka kauan pitää katsella vuoria, että niistä saisi tarpeekseen... selkeästi enemmän kuin peilikuvaansa, se on varmaa se! Paitsi jos on Narkissos hän. Niin silloin ompi suurin oman elämän rakkaus ja intohimo juuri siellä peilissä.
Mutta kylläpä olikin kerrassaan kaunis kaikessa karuudessaan  erämaa!

Siispä vietin ryhmäni (tai siis enhän minä toki sen ryhmän johtaja ole, osallinen jäsenyydestä vain. Kuten on S-kortin omistajajäsen kanssa osaomistaja S-ryhmää, vaikkei tosin mitään omistakaan) kanssa lauantain erämaassa patikoiden. Tällä kertaa kävi matka Kuolleen meren eteläosaan, jossa odotti suolakentät ja Sodoman alue.
Sodoman suolavuorelle kipusimme. Jo alkumatkassa meille esiteltiin Lootin vaimon suolapatsas (tai siis yksi niistä), niin eipä jäänyt se arveluttamaan.

Loothan oli siis se heppu, joka Aabrahamin veljenpoikana seurasi setäänsä luvattuun maahan. Siellä hän sai valita asuinsijakseen vehreän siddimin laakson ja saapui lopulta Sodomaan ja asettui sinne. Hän oli se heppu, joka vastaanotti vieraakseen enkelit, jotka olivat tulleet kaupunkiin tekemään tilit selviksi. Kuten kunnon länkkärit ja skoopparit ainakin. Ja hän oli se heppu, joka puoliväkisin pakotettiin pakenemaan  Sodomasta -sillä vaikka Aabraham olikin itämaisen basaarin tapaan tinkinyt ja rukoillen saanut Jumalan armahtamaan Sodomaa edes kymmenen vanhurskaan tähden, ei sieltä löytynyt Lootin lisäksi ketään. Siksi hänet pelastettiin perheineen, mutta kaupungille kävi kuten Kälviällä. (Eli huonosti. Kuuluisasti Popeda-yhtyeen keikkabussin rengas puhkesi Kälviällä. Sodoman tapauksessa puhkesi se laakso, jossa se sijaitsi. Siis se vehreä ja kaunis). Ja Loot oli se heppu, jonka vaimo (kuten e.m. mainittiin) muuttui suolapatsaaksi katsoessaan Sodoman hävitystä. Kauhistus. Hävityksen kauhistus!

Sodoman alue ei siis enää nykyään ole vehreää ja sen kauneuskin on karua kuin blues-musiikki. Nykyään on alue pelkkää elotonta erämaata, suolaista ja kuivaa erämaata. Kohteemme oli "Sodoman vuori". Niin kutsuttu. Itse Sodomaa ei kukaan ole löytänyt. Luulen, että itse se sijaitseepi Kuolleen meren pohjassa.  Kiipesimme Sodoman vuorelle, joka oli kaunis ja kiva kiivetä. Jos siis pitää kauniina valkoista vuorenpahasta ja kivana kiipeämisenä jyrkän ja paikoitellen kapean polun taittamista. Minä pidin. Maisemat olivat upeat, ja matkaa taittaessa sai hypistellä kaikenlaisia kiviä ja unelmoida löytävänsä muinaisen kalan fossiilin. Tai kalapuikkoja. Jopa korkean paikan kammoni pysyi yhtä hetkeä lukuunottamatta piilotilassa.

Sodoman vuorelta bussiuduimne ja ajaa hurautimme Jerusalemiin. Tai siis emme me ajaneet, vaan kuskimme Nasser, joka onkin sellainen konkari, että alta pois!  Ja samaa mieltä hän oli töötttäilyn perusteella itsekin. Rennompaa heppua, joka asiallisesti tekee työnsä saa hakea. Ja kannattaakin hakea. Ovat harvassa he.

Saavutimme Jerusalemin, tuon Siionin vuorelle (mm.) rakennetun ex-Jebus-kaupungin iltasella, hiukka ennen sapatin päättymistä, ja hotelliuduimme maan yhteen vanhimmista hotelleista. Todennäköisesti kyseessä ei silti ollut yksi niistä yläsaleista ja majataloista, joissa Jeesus opetuslapsineen vietti viimeistä ehtoollista (tietyssä mielessä se oli toisaalta myös ensimmöinen laatuaan ehtoollinen, huom.huom.). Se sijainneitsi lähempänä silloista temppeliä.

Meitä varoitettiin n.s. Jerusalem-syndroomasta, joka voi monelle kristitylle ylihengellisesti virittyneelle sielulle käydä. Voi vaikka alkaa kuvitella olevansa jokin profeetta, kuningas Daavidin ikarnaatio tai toinen Ilmestyskirjassa olevasta säkkiin pukeutuneesta todistajasta. Tai vaikka Bileamin aasi. Usein tämä on harmitonta, joskus hyvinkin harmillista. Esimerkiksi silloin, kun enkeli-ilmestyksen jälkimainingeissa ihmettyy niin, että pitää riisua vaatteet ja appo-alasti kuin mato juosta kaupungin katuja. Näin on kuulemma käynyt. Ja ymmärrän hyvin. En juoksijaa, vaan niitä viranomaisia, jotka hävetystä vastustaen nappasivat tuon juoksentelijanakupellen lasarettiin.

 En tiedä, vaikuttiko Jerusalem-syndrooma vai muuten vaan siionismi minuun, mutta retkikunnan kitaraa ulkoiluttaessani liityin soittamaan kadulla. (TAAS! Nöinhän jo Roomassa kävi...) Tosin en yksin, vaan ylistysmusiikkiporukan muassa. Todennäköisesti oikea diagnoosi on silti yllytyshulluus... Ja tämä operaatio suoritettiin tietty ex tempore, kuinkas muuten. (No, ehkä harjoitellen, siten muuten. Mutta ei ollut mahdollisuutta siihen nyt.) Se tuli taltioitua ja katseltavaksi seurueemne Watsapp-ryhmään. Ja luultavasti myös Israelin paikallis-uutisiin. Ken tietää (vaan en minä).
Shabbat Shalom!

Esankeliumia erämaasta osa 3: Pööpöilyä Haisumeren hautavajoamassa

Patikkaposti Israelista jatkuu!

Torstaina ja perjantaina siirryimme Aradin aavikoilta kohti meren rantaa!
Mutta ettei matka aivan liian suoraviivaista olisi, koukkasimme Masadan vuorilinnan kautta. Tuo valtava Herodes Suuren (joka kuuluisasti oli yks styranki, vaikkakin oiva arkkitehti) valmistama rakennuskonserni sisälsi muun muassa,vanhan palatsin, kylpylän saunoineen, ruokavarastot, vesijohtojärjestelmän, sekä vanhimman löydetyn synagogan. Synaagoogauduimme eli kokoomnuimme vuoren laelle pikkupolkua pitkin ja tutustuimme tuon linnoitukse historiaan ja muuhunkin sisälmykseen tarkasti. Ja surullinenhan tuon paikan historia on, surullinen kuin kolja kuivalla maalla.

Siellä kukistui ensimmäisen juutalaissodan viimeinen joukko roomalaispiiritykseen vuonn 73. (Siis ensimmäistä vuosisataa, ei 19-.)
Ja jos ylöskiipu oli roomalaisilta kestänyt vuosia, ei meidänkään alaslaskeumamme ollut mikään mailman helpoin. 400 metrin korkeudesta hoipuin kapeaa vuoristoraittia, käärmepolkua pitkin kohto vuoren juurta ja rakasta maankamaraa. Ylhäällä hikoilutti kämmeniäni kuin ensitteffeillä käyvällä. Mutta alashan vain pääsinkin, tuon suuren viisauden mukaan, joka toteaa: "Mikä vaivoin ylös pääsee, puoli-itsestään alas taas vajoaa. Tätä viisautta olikin koko Kuolleen meren alue noudattanut, sillä se oli vajonnut hautaan -eikun siis muodostanut hautavajoaman, jolla oli saman verran mataluutta, kuin Masadalla korkeutta (n. 400m)... ja ehkäpä.juuri siitä syystä! Masadaan sopii hyvin psalmi 31, jonka jokahinen voi omatoimidedti lukea. Ja kannattaakin. Jos haluaa tietää, miksi, kannattaa lukea. Niin sillähän se selviää.

Masadan jälkeen yhytimme Kuolleen meren. Mutta vaikka tuo meri saavutettiinkin, ei se suonut suurta iloa nenälle ja iholle, sillä kyseessä oli Kuollut meri; toisilta nimiltään Suolameri, asfalttimeri, Lootin meri ja Haisumeri (runsaan rikkipitoisuuden tähden prutkauttelee rutakko pierunhajua vallan säännöllisesti).  Tuossa suolaliuoksessa sitten lotrasimme hetken, ja syystä, että meren suolapitoisuus on n. 30%, siis jokseenkin sama, kuin itäsuomalaisten noteermaaliaterian, emne uineet vaan melkeimpä.istuen lilluimme kuin ulpukat.  Tosin itse puolet ajasta talutin muita meren -ah niin ihanissa- suolapalleroisessa, kivisessä ja piikittelevässä pohjassa tukien. Hauska oli hetki kellua, mutta pohja siis oli kyllä pohjanoteeraus! Varsinkin, kun sillä astuminen sai monille infernaalisen tilan valtaan (allekirjoittanut tietty oli hobittijalkapohjillaan kuin bakteeri kuolleessa meressä, siis pärjäsi nipin napin suurempia itkemättä). Toisella puolla puneesi Mooabin vuoret.

Perjantaina vierailimme Een Gedissä Daavidin lähteellä. Laakso ja sitä laaksottava vuoristo oli niin mykistävä ja sanoin kuvaamattoman kaunis, etä sanat katoavat (paitsi sitähän se tarkoittaa, ja sanotuksi tulleena nytkin sanat löytyivöt. Filosofeillechaastetta tästä!). Kuljimme puronvartta lähteelle ja vesiputoukselle, ja yritin pysyä kuivakenkäisenä. Ja onnistuinkin! Paitsi että en, vaan kastelin ne kyllä varsin alussa. Lopussa olisin onnistunut, ellen olisi jo alussa epäonnistunut.
Kyseessä oli siis vuoristo, jossa Daavid pakeni itkupotkuraivareita ja naamanviherryskateutta sairastavaa kuningas Saulia, ja jossa hän Saulin suorittaessa kuninkaallista ulostusrutiinia luolassa, sai osoittaa lojaaliuttaan leikkaamalla Saulin elintörkeiden ruumiinosien sijasta tämän viittaa.
Helppoa ei ole Daavidilla ollut. Kuten tästä sävelletyt balladit, psalmit 57 ja 142 osoittavat (suosittelen lukemaan. Että ymmärrätte viittauksen. Viit, viit!!!)

Sapatti iski pälle kuin korppikotka, ja siksi majapaikkamme päivällinen oli juhlava juutalaisten sapattiateriatyyliin. Juuralaiasaterioitsijoita myöten. Hyvä oli levolle siirtyä.

Ja valmistua tuleviin patukoihin.
Eikun patikoihin.
Pikku virhe, ei muutanne asiaa paljoakaan.

Esankeliumia erämaasta osa 2: Ad summum, Negev ja sen laiva

Heipsan Negevin erämaan(eli KR-38 "Etelämaan") liepeiltä!
Parina ensimmäisenä päivänä on tapahtunut paljon. Niimpä teen tässä patikkapostissa kuten Välimeren sukeltajat. Ja poimin siis vain helmet, jättäen muun kivan sikseen.

Parin ensimmäisen päivän aikana on siis aurinko noussut ja taas päinvastoin laskenut kaksi kertaa. Vaikka kuitenkin tietysti eihän se juuri mihinkään ole liikkunut, möllöttänyt vaan. Telluksemme se vain on pyörinyt kahdesti yli ympärinsä. Mutta kovimpa on siitä huolimatta helios säteillään jaksanut pommittaa eteläistä Israelin autiomaata, Negeviä. Täällä olen pööpöillyt nelikymmenhenkisen lössin ja oppaiden muassa ristiin rastiin.

Pysähdyimme tiistaina Aradin rauniokummulla. Siellä oli sekä vanha Juudan kuningaskunnan kaupunki että Aradilaisten pakanakaupunki aivan sovussa, raunioina vierekkäin.  Eivät kivet lennelleet enää. Mutta kiintoisaa oli nähdä kaupungin portit, joissa kokoonnuttiin, käytiin oikeutta ja joita vahvistettiin sodan alla. Oli kiintoisaa nähdä vesivarasto maan alla sekä kyseenalainen extrajerusalemilaisen minitemppelin jäänne. Ei ole olleet kaikki kamelit tallella sillä sällillä, joka on keksinyt rakentaa temppelin Jerusalemin temppelin lisäksi VT:n aikana. Tosin tätähän se oli. Luopumus eteni kuin eroosio. Kuten epäaikalaislajitoverimme, roomalainen Seneca osuvasti totesi: Aliena vitia in oculis habemus, a tergo nostra sunt. ("Silmiemme edessä ovat toisten virheet, selkämme takana omat.")

Keskiviikkona ajettiin (bussilla) kunnon patikkamatkalle (joka suoritettiin bussittomasti apostolinkyydillä), joka jakaantui kolmeen etappiin. Aivan aluksi kipusimme 600 metrin korkeuteen kraateri-laakson vieressä kasvavalle nyppylälle. Vaikka eihän tuo niinkään kasva. Ompahan vain. Tai siis juuri sen e.m. eroosion takia edes samasuuruisena lie, vaan pienenee. (Mutta hyvin hiljaa ja salaa, vaivihkaa kuin gekko). Sieltä valuttiin puron lailla tasaisemmalle näköalapaikalle, ja sain pitää konkkaronkalle raamattutunnin Mooseksen vaskikäärmeestä (mihin koira karvoistaan pääsisi. Ei mihinkään pääse se. Paitsi ikääntymällä ja kaljuuntumalla)
Kerroin, kuinka Mooseksen vaskikäärme (4.Moos.21) oli Jumalan asettama armonväline -joka siihen katsoi, pelastui myrkkykäörmeiden puremalta, sillä siihen oli liitetty Jumalan lupaus. Samalla tavoin Jeesus vertasi itseään tuohon vaskikäörmeeseen (Joh.3:14). Samalla tavoin, joka katsoo uskossa häneen, pelastuu synnin, tuon vanhan käärmeen puremalta ja iankaikkiselta kuolemalta. Tästäkin on meillä armonväline, Jumalan lupaus ja sana, evankeliumi.

Sitten siirryimme isommalle vaelluspaikalle suuren kraaterikuopan (hamakhtesh hagadol) liepeille, jossa lämpimäin ilmavirtain saattelemana paahdutimme niskojamme ja joimme vettä minkä hikoilulta kerkesimme, ja kuljimme kauniin, peräti sievän matkan, johon liittyi kaikkea helppokulkuista, kuten kanjonia, rotkoa  kumpareita ja vesialtaita. Mainitsemisen arvoista oli paljon, mutta erityismaininnan saakoon hiekka, jota oli kaikkialla monipuolisena ja värikkäänä kuin Van Goghin maalauksissa. (En muista maalasiko Vincent hiekkaa. Köhän niin?) Ja tietty ne upeat näköalat, jotka lumosivat jokaisen, joka uskalsi katsoa! Minutkin, joka olen kuuluisa siitä että tykkään korkeista paikoista. Paitsi että en, vaan olen kammoinen niille.
Joka tapauksessa, samaistuimme erämaan oloihin ja tajusimme jotain siitä, millaista oli olla Israelin kansan jäsenenä 40 vuotta sakkokierroksella Negevissä ennen luvatun maan valloitusta. Ei maistunut mannalta se (paitsi kun mannaa tuli), vaan hiekalta.
Voidaan tiivistää, sumna summarum: Ad summum, "kohti huippua."

Kolmas etappi veikin meidät paikalliseen erämaalaivasatamaan, jossa beduiinioppaan johdolla matkasimme kamelikaravaanissa 40min retken. Kovin kiva on kameli otuksena, ja sama pätee meidän ratsuumme, joka oli tosin dromedaari. Eli hän ei tykännyt kyttyrää tuplana vaan monona. Kameli on varma astuja, paitsi silloin, kun se poukkoilee. Se on myös älykäs, kestävä, jaksaa juosta yli 40km/h pitkän matkaa, kestää 8pv juomatta ja juoda toistasataa litraa kerralla, nuuttaen rasvaksi juomansa nesteen (yleensä veden, harva kameli ja vielä harvempi dromedaari juo muuta. Absolutisteja ovat he.) Ainakin oppaamme näin mainosti elikkojaan ja vaikutti olevan hyvin niihin ihastunut. Mikä on hyvä, sillä on niiden kanssa päivittäin tekosissa. Jo syntymästään asti, oikeastaan. Mitä muuta onkaan sanottu dromedaareista, voidaan tiivistää näin: Perfervidum ingenium sunt.Ovat tulisia luonteita he. MOT. Beduiineilla ainakin oli kaikki kamelit tallella. (Toisin kuin sillä Aradin pikkutemppelin rakentajalla).

Näin siis toteutuu myös tuo pseudolatinalainen apokryfiviisaus: Qui ad summum volent, ad Camelum incident. (Joka huippua halajaa, kameliin kapsahtaa). Sekä: Quidquid latine dictum sit, altum videtur. "Mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä."

Kohti uusia seikkailuja! 

Esankeliumia erämaasta osa 1: Shalom, Israel!

Maanantai-iltana kävi tieni kohti Israelia, "pyhää maata", muinaisten ristiretkeläisten tavoin. Tai no, ei nyt ihan, sillä hepä vaelsivat tänne maankamaraa pitkin, kun itse sain kokea paljonkin helpomman tavan.

Nimittäin tempauksen.
Paljoa ei ehtinyt nenä tutista, kun minut temmattiin yläilmoihin ja sitten kuljetettiinkin jo kohti Jerusalemia. Tai tarkemmin Tel-Avivin lentokenttää.

Niinpä niin, ei ollut kyse mistään lopunaikojen tempauksista, eikä matkasta taivaalliseen Jerusalemiin, vaan ihan lentokonekyydistä kohti tätä vanhaa teeveestä tuttua Jerusalemia. Ja tietysti Raamatusta tuttua. Ja vieläkään en ole perillä. Tai maahan laskeuduin jo, mutta en ole vielä Jerusalemissa. Ja muutenkin tulen viettämään aikani erityisesti erämaissa patikoiden. Siksi nämä matkaterveiset ovatkin enimmäkseen patikkapostia, "Esankeliumia" (Esan uutisia) erämaasta.

Hotellissa nukuin yöni kahden muun teologin kanssa, joista toinen on matkan johtaja, PP (eli muusikoille tuttu pianissimo), ja toinen autuas kollegani, joka omaa perin profeetallisen parran. Aamupala oli hyvä, varsinkin kun se kuului yöpymiseen. Kuten myös huonepalvelijan (ebed bait?) herätys. Kop kop kop: Room service!

Huoneemme on Room 302. Ja kuinkas ollakaan, Room.3:2 sanoo meille: (jakeesta yksi lähtien, toim.huom.)
"Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta? Paljonkin, kaikin tavoin: ennen kaikkea se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut."
Niimpä. On hyötyä Raamatusta heille. Jumalan lupaukset ovat selvät. Aadamille ilmoitettiin lupaus vaimon siemenestä, joka rikki polkee käärmeen pään. Aabrahamin suku valittiin lupauksen sukukunnaksi, sitten Juudan, sitten Daavidin. Ja vuosisatojen ajan selvenivät ennustukset pelastajasta, messiaasta, joka syntyy neitseestä; Ihmisen Pojasta, Jumalan Pojasta, joka meidän ihmisten pelastuksen tähden tuli ihmiseksi. Hän, Jeesus Kristus, kuoli ja vuodatti verensä syntiemme sovitukseksi ja kuoli puolestamme. Kolmantena päivänä hän nousi meillekin iankaikkisen elämän tuoden.
Nämä lupaukset juutalaistenkin kirjoitukset julistivat.

Siksipä saamme me kaikki matkata kerran Jerusalemiin. Ei välttis tänne maalliseen, vaan sinne taivaalliseen. Siellä ei soi körttivirret, vaan Uusi virsi.

"On niin autuasta päästä murheen maasta (ei  tässä tarkoita Suomea) taivaisiin (Kristuksen kautta, ei lentokoneella). Kohta päättyy korpimatka, kohta päästään Kanaaniin (siis sinne taivaalliseen luvattuun maahan). Uusi virsi sitten siellä niinkuin suurten vetten pauhu soi, Uhratulle Karitsalle, joka meille armon toi."

Jumalan äiti ja Herran armo

Luuk.1:26-38:

Kuudentena kuukautena sen jälkeen Jumala lähetti enkeli Gabrielin erääseen Galilean kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret, neitseen luo, joka oli kihlattu Joosef-nimiselle miehelle Daavidin huoneesta; ja neitseen nimi oli Maria. Ja tultuaan sisälle hänen luoksensa enkeli sanoi: ”Terve, armoitettu! Herra on sinun kanssasi, siunattu sinä naisten joukossa!” Mutta nähdessään hänet hän kovasti hämmästyi siitä puheesta, ja mietti, minkälainen se tervehdys oli. Niin enkeli sanoi hänelle: ”Älä pelkää, Maria; sillä sinä olet löytänyt armon Jumalan edessä. Ja katso, sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä olet antava hänelle nimen Jeesus. Hän on oleva suuri ja häntä sanotaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle Daavidin, hänen isänsä valtaistuimen, ja hän on oleva Jaakobin huoneen kuningas iankaikkisesti, ja hänen valtakunnallaan ei ole loppua.” Niin Maria sanoi enkelille: ”Kuinka tämä on tapahtuva, kun en miehestä tiedä?” Ja enkeli vastasi ja sanoi hänelle: ”Pyhä Henki tulee sinun päällesi ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sentähden onkin se pyhä, joka sinusta syntyy, nimitettävä Jumalan Pojaksi. Ja katso, sukulaisesi Elisabet on myöskin siittänyt pojan vanhuudessaan, ja tämä on kuudes kuukausi hänellä, jota sanottiin hedelmättömäksi; sillä Jumalalle mikään asia ei ole mahdoton.” Ja Maria sanoi: ”Katso, Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sanasi mukaan.” Ja enkeli lähti hänen luotaan.

Maria oli kihlattu Joosefille, nasaretilaiselle puusepälle. Kihlaus oli käytännössä varma lupaus avioliitosta, ja se kesti yleensä vähintään yhdeksän kuukautta sen varmistamiseksi, ettei morsian tullut raskaaksi aviotta. Maria oli nuori nainen, neitsyt, joka varmasti odotti tulevaa avioliittoa Joosefin kanssa. Hän varmasti unelmoi tavallisesta, rauhallisesta perhe-elämästä, johon ei todennäköisesti kuulunut suuria rikkauksia, mutta silti onni ja Jumalan siunaus. Mutta Jumalan suunnitelmat olivat toiset. Hänen suuri suunnitelmansa odotti täyttymistä, ja Marian hän oli valinnut tämän suuren suunnitelman toteutumisen välikappaleeksi. Mariaa ei odottanut tavallinen perhe-elämä, sillä hänen poikansa tulisi muuttamaan hänen elämänsä täysin. Marian tehtävänä oli tulla Jumalan äidiksi. Tätä sanomaa lähti tuomaan Vanhasta testamentista tuttu enkeli Gabriel.

Jumala lähetti enkeli Gabrielin Marian, nasaretilaisen Joosefin kihlatun, neitsyen luo. Gabriel on Raamatussa yksi enkeliryhtinaista, jonka erityistehtävänä on julistaa messiaasta. Danielin kirjassa luvussa 8 ja 9 hän ennustaa pakkosiirtolaisuuden ajasta messiaan tulemiseen, kuinka kauan aikaa kestää ja mitä tapahtumia sitä edeltää. Siinä hän ennustaa Jerusalemin jälleenrakennuksesta olevan 62 vuosiviikkoa messiaan tulemiseen ja kuolemaan: Dan.9:24-25: Seitsemänkymmentä vuosiviikkoa on säädetty sinun kansallesi ja pyhälle kaupungillesi; silloin luopumus päättyy, ja synti sinetillä lukitaan, ja pahat teot sovitetaan, ja iankaikkinen vanhurskaus tuodaan, ja näky ja profeetta sinetillä vahvistetaan, ja kaikkeinpyhin voidellaan. Ja tiedä ja käsitä: siitä ajasta, jolloin tuli se sana, että Jerusalem on jälleen rakennettava, voideltuun, ruhtinaaseen, asti, on kuluva seitsemän vuosiviikkoa; ja kuusikymmentäkaksi vuosiviikkoa, niin se jälleen rakennetaan toreinensa ja vallihautoinensa, mutta keskellä ahtaita aikoja. Tämä ennustus täyttyi tarkasti, sillä Kyyros, Persian kuningas määräsi Jerusalemin temppelin jälleenrakennettavaksi vuonna 538 ekr, ja se valmistui Nehemian aikana, vuonna 445 ekr. Tästä meni 62 vuosiviikkoa, siis 476 vuotta Jeesuksen toiminnan alkuun vuonna 30 jkr. Tämän jälkeen messias tuhotaan, ja vieras sotajoukko tulee tuhoamaan Jerusalemin ja temppelin. Tämä kaikki toteutui Jeesuksessa. Hän syntyi oikeaan aikaan, aloitti toimintansa oikeaan aikaan, ja hänen kuolemansa tapahtui ennustusten mukaan niin, että hänen ristillä vuotaneessa veressään on ihmisten luopumus ja ero Jumalasta lepytetty, synti on sinetillä lukittu ja sovitettu kaikki pahat teot, sekä vanhurskaus hankittu ja ennustukset täytetty. Kaikkeinpyhin, Jumalan pyhyys on voideltu Kristuksen, voidellun sovintoverellä ja niin on armo ja anteeksianto hankittu syntiin langenneelle ihmiskunnalle Jumalan sydämessä.

Gabriel ilmestyi Danielille ennustamaan messiaan tulosta, ja nyt hän ilmestyi Marialle, Jumalan Pojan äidille ilmoittaakseen tämän ennustuksen täyttymistä. Jumalan aikataulu on varma, vaikka ihmisten kärsivällisyys pettäisi. Voimme kuvitella Aadamin ja Eevan kärsivällisyyden pettäneen, kun he odottivat vaimon siementä, joka rikki polkee käärmeen pään. Voimme kuvitella, kuinka Israelin kansa odotti Juudan suvusta nousevan messiaan, joka hallitsee jumalallisellavallalla. Voimme kuvitella, kuinka kansa odotti syntyvän Mooseksen kaltaisen suuren profeetan, joka julistaa Herran tahdon. Voimme kuvitella, kuinka kansa odotti Daavidin suvusta syntyvää Vesaa Iisain kannosta, joka syntyy neitseestä, Herran kärsivää palvelijaa, joka ottaa kannettavakseen kansansa synnit. Voimme kuvitella Danielin ja pakkosiirtolaisuuden jälkeen julistavien profeettojen julistuksen herättävän uuden odotuksen. Ja sitten tulee yli neljänsadan vuoden hiljaisuus. Sukupolvi seuraa toisiaan, ja ennustukset täyttyvät, mutta vieläkään ei synny messiasta. Joko nyt? Ei, ei vielä, Jumalan aikataulu ei ollut vielä tullut täyteen. Koitti ahdistusten aika, roomalaisten vallan aika, temppelin häpäisy. Eikä vieläkään synny rauhan ruhtinasta Daavidin suvusta. Sitten koitti aika! ”Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, laina alaiseksi tulleen, sovittamaan lain alaiset, jotta me saisimme lapsen oikeuden.” Gal.4:4-5. Kun koko Juudea oli jo melkein luopunut toivosta, Kristus syntyi. Tuohon aikaan oli erittäin kova messiasodotus. Maria sai olla Jumalan ihmiseksi syntymisen välikappaleena, Jumalan äiti, Kristuksen synnyttäjä.

Mitä tämä kohta opettaa meille Mariasta, ja mitä se opettaa meille Kristuksesta? Ensinnäkin Maria oli itsessään vähäinen ihminen. Jumala ei valinnut suurta ja voimakasta naista Poikansa äidiksi, vaan nuoren tytön, jolla ei ollut mitään ansiota kerskuttavaksi Jumalan edessä. Maria oli yhtä syntinen kuin kaikki muutkin ihmiset. Mutta silti hän oli siunattu naisten joukossa. Miksi? Koska hän oli saanut armon Herran edessä, ja hänen tehtäväksensä oli uskottu Jumalan Pojan syntyminen ihmiseksi. Varmasti Mariaa pelotti suuren, kirkkaan enkelin ilmestyminen hänen eteensä, mutta hän sai kuulla Jumalan armon sanat: ”Älä pelkää, sinä olet löytänyt armon Jumalan edessä.” Näin saat sinäkin lukea nämä sanat itsellesi. Me olemme samassa asemassa Marian kanssa. Enkeli tuo Jumalan sanan Marialle Jumalan Pojasta. Jumalan sana kohtaa tänään sinutkin. Laki kohtaa sinut osoittaen, että olet syntinen. Se julistaa sinulle: Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi koko sydämestäsi, koko voimastasi ja koko mielestäsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ja se paljastaa sinulle sydämesi rakkaudettomuuden. Se paljastaa kuinka itsekäs, paha ja syntinen olet. Me voimme peitellä syntisyyttämme ja itsekkyyttämme muilta, mutta Jumalan laki lävistää jokaisen sydämen. Siksi meillä olisi syytä vain pelätä Jumalan edessä. Mutta sitten tuleekin toinen sana, varsinainen enkelten sanoma: evankeliumi, joka julistaa Jumalan armoa kaikille syntisille: ”Älä pelkää, sinä olet löytänyt armon Jumalan edessä.” Toisin sanoen: Kun sinulla on Jumalan armo, ei sinun tarvitse mitään pelätä. Kun sinulla on Jumalan armo, sinulla on kaikki. Saat lukea suurimpanakin syntisenä Jumalan sanan varman vakuutuksen: ”Varma on se sana ja kaiken vastaanottamisen arvoinen, että Jeesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan, joista minä olen suurin.” (1.Tim.1:15). Marian saama arvo perustui tähän armoon, jonka hänen Poikansa tulisi hänelle hankkimaan. Jumalan armo on Jeesuksen Kristuksen veressä, hänen hankkimassaan syntien anteeksiantamuksessa ja täydellisessä kuuliaisuudessa, jonka hän Golgatalla vuodatti Jumalan lain tuomitsemana koko maailman syntisten puolesta.

Maria on myös Jumalan Pojan äiti. Hänestä annettiin varhaiskirkossa nimitys Jumalansynnyttäjä (Theotokos). Harhaoppiset, Areioksen seuraajat halusivat sanoa, että Maria synnytti kyllä Kristuksen, mutta häntä ei voi sanoa Jumalansynnyttäjäksi. Sen sijaan oikean uskon puolustajat pitivät kiinni siitä, että Maria todella synnytti Jumalan. Kristuksessa syntyi Jumala ihmiseksi. Kristuksessa Herra taivaasta omaksui tosi ihmisyyden. Sana tuli lihaksi (Joh.1:14) niin että hänessä asui Jumalan täyteys ruumiillisesti (Kol.2:9). Siksi hän on neitseestä syntynyt Immanuel, Jumala kanssamme, Jesajan ennustuksen mukaan: Sentähden Herra itse antaa teille merkin: Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel (Jes.7:14). Kristuksessa tosi Jumala ja tosi ihminen ovat yhdessä persoonassa niin, että ihmisyys ei ole Jumaluutta eikä Jumaluus ihmisyyttä, mutta silti tuo yksi ihminen on Jumala, ja Jumala ihminen. Kaikki mitä Kristus tekee, hän tekee Jumalihmisenä. Kun hän antaa syntejä anteeksi Jumalana, hän tekee sen myös ihmisenä, ja kun ihmisenä hän kuolee ristillä vuodattaen verensä, kuolee ja verensä vuodattaa myös Jumala. Jumaluutensa puolesta Kristus on Jumalan Poika, joka on Sana, Isästä syntynyt iankaikkisuudessa; ihmisyytensä puolesta hän on Ihmisen poika, vaimon siemen, joka on saanut ihmisyytensä Mariasta. Hän on samaa olemusta Isän kanssa, jotta voisi Jumalana olla pelastaja; hän on samaa olemusta meidän kanssamme, jotta voisi olla ihmisenä ihmisten puolesta kuolla. Näin uskomme ja tunnustamme vanhan kirkon mukaan, että hänessä on Jumaluus ja ihmisyys yhdessä persoonassa, mutta ”muuttumatta, erottamatta, jakamatta ja sekoittamatta”. Siksi Marian arvonimi, jonka vanha kirkko hänelle antoi, ”Jumalansynnyttäjä”, on tärkeä, sillä se kertoo meille Kristuksen arvosta, ei hänen äitinsä. Saamme pyhän Athanasioksen, Kristuksen tosi jumaluuden rohkean puolustajan kanssa tunnustaa: ”Autuas olet sinä, neitsyt Maria! Sinä kannoit kohdussasi Herraa, maailman Luojaa. Sinä synnytit hänet, joka loi sinut, sinä saatoit maailmaan hänet, joka saattaa sinut Jumalan luo.”

Marian pojan nimeksi tuli antaa Jeesus, sillä se ilmaisee hänen tehtävänsä. Jeesus-nimi tulee heprean kielen nimestä jehoshua, joka tarkoittaa Jumala on pelastaja. Se kertoo, että hänen tehtävänsä on ihmiseksi syntyneenä Jumalana pelastaa kansansa ja koko ihmiskunta sen synneistä – tulemalla itse kaikkien puolesta synniksi ja kiroukseksi. Meidän lain alaisten tähden Jumalan Poika tulee sijaisenamme lain alaiseksi. Ja lain alaisena hän menee Golgatalle, ja kärsii meidän sijaisenamme lain kirouksen. Ja meidän edustajanamme hän sovittaa syntimme, astuu alas tuonelaan, nousee kolmantena päivänä kuolleista, ja näin kulkee ruumiinsa ja verensä kautta Isän eteen kaikkein pyhimpään ja saa aikaan iankaikkisen armon Jumalan sydämessä. Näin tätä Jeesuksen toimittamaa sijaissovitusta kuvaa Raamattu: Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. (Jes.53:4-6); Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän syntejään… sen, joka ei synnistä mitään tiennyt, Jumala teki meidän edestämme synniksi, jotta me tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi hänessä. (2.Kor.5:19,21) Tähän Jumalan Pojan hankkimaan sovitukseen perustuu syntien anteeksiantamus ja armo, jonka turvissa Maria sai olla, ja jonka turvissa saat olla sinäkin. Usko Jeesukseen, Marian poikaan, mutta usko häneen Kristuksena, ihmiseksi syntyneenä Jumalan Poikana, joka on sovittanut sinun ja koko maailman synnit. Kun näin uskot ja olet Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan nimeen kastettu, olet todella Kristuksen kanssa kuollut ja saat hänen kanssaan myös elää iankaikkisesti. Kristus on se vaimon siemen, joka rikki polkee saatanan, tuon vanhan käärmeen pään; Ja Marian kautta hän syntyi tähän maailmaan. Eevan epäkuuliaisuuden kautta Jumalan sanaa kohtaan synti ja kuolema tuli maailmaan, Marian uskollisuuden kautta Jumalan sanaa kohtaan tuli maailmaan Pelastaja, synnin ja kuoleman voittaja.

Maria on myös esimerkki uskosta. Hän ei anna heikkoutensa ja järkensä estää hänen uskomasta enkelin suurta sanomaa. Elisabetin mies Sakarias oli vastannut enkelin sanomaan Johannes Kastajan syntymään liittyen epäilevät sanat: ”Kuinka minä tämän käsittäisin? Sillä minä olen vanha, ja minun vaimoni on iälliseksi tullut.” (Luuk.1:18). Sen tähden hän joutui mykäksi lapsen syntymään asti. Mutta Marian vastaus oli toinen: ”Kuinka tämä on tapahtuva, kun en miehestä tiedä?” Hän sanoo siis: ”Minä en tiedä, miten tämä tulee tapahtumaan. Järkeni ei sitä käsitä. Mutta silti sen on niin tapahduttava, koska Herra itse on niin sanonut. Siispä en kuuntele järkeäni tässä asiassa.” Tätä on usko. Se pitäytyy Jumalan lupaukseen ja sanaan, ja pitää sitä varmempana kuin omaa sydäntä ja järkeä. Maria on myös valmis kuuliaisesti noudattamaan tätä Herran sanaa ja suostuu Jumalan tahtoon. Hän tietää, että hänen elämänsä ei tästä eteenpäin enää mene kuten hän oli etukäteen ajatellut, mutta turvautuu siihen, että Jumalan tahdon toteutuminen on paras hänenkin elämässään. Hän vastaa: ”Katso, Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sanasi mukaan.” Mekin saamme rukoilla näin, erityisesti kun Marian poika, Jeesus Kristus itse on opettanut meitä rukoilemaan Taivaallista Isää samalla tavalla: ”Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.” Tässä on vaikea rukous, joka koettelee uskoa. Minkä asian kanssa sinä tuskailet? Mikä on se risti ja ahdistus, jonka Herra on antanut kannettavaksesi? Mikä on se elämäsi vaikea asia, jossa soisit tapahtuvan sinun tahtosi? Kaikessa tässä saat olla varma Jumalan huolenpidosta. Hänen tahtonsa on sinuakin kohtaan hyvä. Hän haluaa antaa sinulle iankaikkisen elämän: siksi hän on lähettänyt Poikansa kuolemaan puolestasi. Hän haluaa antaa sinulle myös lohdun ja turvan: siksi hän on antanut sinulle sanansa ja lupauksensa. Niihin saat turvata ja luottaa, että kaikki tapahtuu Jumalan suunnitelman mukaisesti. Sinun elämälläsi on tarkoitus, sillä olet suuren Jumalan luoma ihminen. Niin kauan kuin elät täällä maan päällä, olet Jumalan suunnitelman toteuttaja. Ja siksi olet hyvin tärkeä. Meidän tehtävämme ei ole tietää tarkoitustamme, mutta luottaa siihen, että Jumalalla on tarkoitus hallussaan, ja elää rohkeasti tähän luottaen.

Mariakin epäili elämänsä aikana Poikaansa. Matteus kirjoittaa: ”Hänen vielä puhuessaan kansalle, katso, hänen äitinsä ja veljensä seisoivat ulkona, tahtoen häntä puhutella. Niin joku sanoi hänelle: "Katso, sinun äitisi ja veljesi seisovat ulkona ja tahtovat sinua puhutella". Mutta hän vastasi ja sanoi sille, joka sen hänelle ilmoitti: "Kuka on minun äitini, ja ketkä ovat minun veljeni?" Ja hän ojensi kätensä opetuslastensa puoleen ja sanoi: "Katso, minun äitini ja veljeni! Sillä jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini." (Matt.12:46-50) Maria oli Jeesuksen äiti lihan puolesta, ja kun hän uskoi Jumalan sanaa, hän oli myös Jeesuksen sisar ja äiti tämän opetuksen mukaan. Mutta hän epäili, kuten mekin hyvin usein. Epäusko ja epävarmuus painavat meidän sydäntämme kuolemaan asti, ellei meillä ole Jumalan varmaa sanaa toivomme perustana. Jumala pitää huolta lupauksistaan. Kun Jeesuksen seuraaminen näyttää vievän umpikujaan ja tekevän sinusta naurunalaisen, muista Marian koettelemusta. Hän joutui seuraamaan poikansa toimintaa, kestämään epäilykset ja häpeänkin. Mutta silti hän seurasi loppuun asti, ristille ja haudalle saakka. Ja vaikka hänen kannettavakseen tuli suru ja risti, sen mukana kulki koko ajan Jumalan armo. Niin myös on sinunkin kohdallasi. Kun sinua kohtaa risti, ahdistus, epävarmuus ja heikkous ja hätä, on niiden mukana aina lähempänä Jumalan armo ja Jeesus Kristus, joka kantaa sinua. Älä jää kantamaan murheitasi, vaan jätä itsesi kaikkine synteinesi ja huolinesi Jumalan Pojan kannettavaksi. Kantaessaan ristiä Golgatalle hän kantoi mukanaan sinun syntiäsi ja vaivaasi. Kun hän kuoli, on kuolemalta, saatanalta ja synniltä poistui kaikki todellinen valta sinuun. Meille kuuluu ahdingossakin Jumalan sanan lupaus hänen huolenpidostaan ja siitä että Jumalan armo ja suunnitelma ovat lujemmat kuin meitä vastaan hyökkäävä pahuus. Room.8:36-39: Niinkuin kirjoitettu on: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina". Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme; 1.Kor.15:54-58: ”Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: "Kuolema on nielty ja voitto saatu". "Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?" Mutta kuoleman ota on synti, ja synnin voima on laki. Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että teidän vaivannäkönne ei ole turha Herrassa.” Tässä mielessä on Maria uskon esikuva, ja häntä saamme ylistää tästä esimerkistä. Samalla tavalla tulee meidänkin luottaa Jumalan sanaan, ja saamme olla Jumalan lapsia, sekä Jeesuksen veljiä ja sisaria, rukoillen: ”Olen Herran palvelija. Tapahtukoon minulle sanasi mukaan; Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä, niin kuin taivaassa.”

Röllin dilemma

"Voi kurjuuksien kurjuus!"

Maailmassa on paljon parantamisen varaa, mikäli, uskoo pessimistejä. Tai optimisteja. Tai vaikka ihan vaan realisteja. Se on siis epäilemätön fakta. Poikkeavuutta eri ihmis-olentojen ja joukkojen välille tulee enemmänkin siinä, mikä tämän pahuuden olemassaolon selittää, ja kuka voidaan nostaa syytetyn penkille. Kukaan ei voi välttyä osumasta tähän kysymykseen myös omassa mielosessaan, vaikka kuinka hyvä pujottelija-palander olisikin.

"Kaikenlaisia otuksia sitä onkin maailmassa..."

Johdonmukainen teistinen (Jumalan olemassaoloon uskova) kristinusko opettaa, että on olemassa Jumala, joka omaa sellaisen ominaisuusryppään eli attribuutiston kuin Kaikkivaltias, Kaikkitietävä, Kaikkihyvä, Kaikkiallinen, Ääretön, jne. Pahuus ei ole tämän Jumalan luoma, vaikkakin kaikki mitä olemassa on, on. Hetkinen sanoi Sokrates! Tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että pahuutta ei ole olemassa? Noh, kyllä ja ei. Maailmassa todellisesti on pahuutta, mutta pahuudella ei ole omaa olemassaoloaan, vaan sen se on lainannut jo olemassaolevalta hyvyydeltä. Sillä pahuus on kristunuskon itseymmärryksen ja Raamatun, Jumalan best-seller -autobiografin mukaan syntynyt syntiinlankeemuksena tunnetun katastrofitapahtuman kautta, jossa langennut enkeli, joka on sittemmin tehnyt uraa nimellä saatana (alias vanha vihtahousu), petti ihmisen kääntymään "pimeälle puolelle", ja näin pahuus (jolle annetaan nimitys synti) tulee maailmaan. Tämä maailma siihen asti muutoin oli päinvastoin ollut vain hyvä, Jumalan luomana. Nyt Sokrates lähes suuttunee: Jos Jumala on luonut vain hyvää, ja paha on saatanan keksimä, miten saatanasta (joka itse on luotu) tuli paha? Tässäpä lyödään kirves kaivoon. Vastauksen varmuutta ei ole. On hyvä arvaus, että saatana tuli kateelliseksi, ja se synnytti hänessä pahuuden. Samaa kikkaa se koitti ihmisiin paratiisissa - ja onnistui.

Johdonmukainen ateisti uskoo Jumalan olemassaolemattomuuteen. Ei ole hyvän luojaa. Kaikki, mitä olemassa on on vain ja ainoastaan ainetta, ja ainoa olemassaoleva ihmisen ulkopuolinen laki on fysiikan laki, ehkäpä myös viidakon laki. Sokrates kysyykin nyt: Top top! Tarkoittaako tämä, ettei ole todellisesti olemassaolevaa hyvyyttä eikä pahuutta. Johdonmukainen ateisti joutuu vastaamaan tähän että kyllä, juuri näin. Näitä johdonmukaisia, eli johteellisia ateisteja on maailmassa tai sen ulkopuolella yllättävän vähän.

"Niin sen täytyy olla."

Sitten on kaikenkarvaisia omituisia otuksia tältä väliltä. Erityinen Jumalan olemassaolemattomuuden puolustajien haaste Hänen olemassaolonsa puolustajille on niin kutsuttu "Pahuuden ongelma", tuttavallisesti myös "Kärsimyksen ongelmana" tunnettu. Se kuuluu kutakuinkin ja jotenmiten näin:  Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias ja olemassa, hän olisi luonut maailman, jossa ei ole pahuutta. Koska maailmassa on pahuutta, ei Jumalaa ole, tai sitten hän ei ole hyvä tai kaikkivaltias (kuten teistit opettavat).

Tämä ongelma on tosin väkinäinen. Se ei todella todista Jumalan olemassaolemattomuutta, vaan jättää jäljelle vaihtoehdot, että Jumala on esimerkiksi muuta kuin kaikkivaltias tai kaikkihyvä, mutta silti olemassa. Se ei sitäpaitsi huomioi sitä, että kärsimykselle voi Jumalalla olla hyvää palveleva tehtävä. Jo tämä mahdollisuus tekee argumentista tylsän kuin shakkiturnaus. Sitä paitsi, se itse alistuu puhumaan hyvyyden ja pahuuden olemassaolosta, unohtaen omat ateistiset taustaoletuksensa johdonmukaisen epäjohdonmukaisesti. Kaikennäköisiä viisastelijoita sitä onkin maailmassa...

"Röllin täytyy olla tuhma!"

Väläytänkin toisen näkökulman noille vallan mainioille pahuudenpenääjille. Nimitän sitä "Röllin dilemmaksi."

Rölli (kutenhan kaikki tietävät) on peikko- hahmo, joka yrittää aina olla mahdollisimman tuhma, siinä kuitenkin epäonnistuen. Yrittäessään kaivaa itsestään pahaa, hän löytääkin hyvää, usein katumuksen, omantunnon ja rakkaudellisuudenkin kautta. Sisimmältään hyvä Rölli ihannoi päällisesti pahaa, mutta ei voi paeta hyvyyden todellisuutta sisällään. Rölli esimerkiksi näkee hylätyn linnunpesän, ja tekee emolinnulle "tuhmasti" ja ryöstää pesän munista. Kun hän sitten näkee, että emolintu tulee surulliseksi siitä, hän palauttaa munat todettuaan "No... nyt minunkin tulee paha olla... olinkohan minä vähän liian tuhma...". Sitten palautettuaan Rölli yrittää peitellä tekoaan "Toivottavasti kukaan ei nähnyt, että olin kiltti. Röllin täytyy olla tuhma!" Kiltit otukset ovat Röllin mielestä vastenmielisiä. Laulussa "Usvametsän neito" Rölli pelastaa usvaisen, kuolleen metsän ajattelemalla kauniita ajatuksia (rakkaus ja ystävyys), vaikka ensin toteaakin "Enhän minä kauniita osaa paljon ajatella, kun tuhma täytyy olla mun - minä muuten auttaisin sun." "Räytymispäivä"-laulussa hän laulaa myös, kuinka tuhmana oleminen saa aikaan yksinäisyyttä ja pahaa oloa. "Hyvin minä olen taas hoidellut kaikki tuhmat työt. Mut raskaaksi käy tämä tällainen, kun kiukuttelee yöt." Tästä Rölli ei nauti. Toisaalta Rölli siis tiedostaa, että ollakseen röllinä hyvä hänen tulisi olla paha; mutta hän silti nauttii elämästä ja tekemisestä silloin, kun on hyvä - siis röllinä "huono." Joskus Rölli kiertää ongelman näppärästi. Hän esimerkiksi tekee omasta mielestään koko Röllimetsän "ilkeimmän ja tuhmimman teon" kiusatessaan muita röllejä  - ja pelastaessaan vangitun Tiina -tontun.

Rölli tosin tietää oikeasti, millainen on. Hänen "synnintunnustuksensa" tulee esille, kun hän kohtaa joen keskellä Viimeisen Dinosauruksen. Ensin Rölli esittelee itsensä tuhmana Röllinä, ja sitten  - Dinosauruksen murahtaessa vihaisesti - vähän vähemmän tuhmana; ja lopulta ihan kilttinä Röllinä. Ja tällöin Dinosaurus leppyy ja heistä tulee ystävät. Röllin maailmassa kiltteys ja hyvyys kannattaa - silloinkin kun Rölli haluaisi olla mitään siitä tietämättä. Eikö vielä enemmän sitten meille, jotka tiedämme hyvyyden ja kiltteyden olevan aina hyvä asia?

Voi olla, että Röllin seikkailut ja laulut ovat vain lapsille tarkoitettuja Röllin eli Allu Tuppuraisen luovuudenpuuskassa syntyneitä tarinoita ja lauluja. Mutta niihin sisältyy todella aimo annos moraalia ja pohdintaa hyvyydestä ja pahuudesta sekä maailman ja ihmisen olemuksesta. Mitä tästä on opittavissa aikuisillekin (aivan loistavan sanallisen huumorin lisäksi)? Hyvyys on jotain todellista. Pahuudenkin olemassaolo todistaa hyvyydestä, reaalisesta moraalista, oikeasta ja väärästä, ja kaiken tämän perustasta, eli Jumalasta. Niille, jotka pohtivat Pahuuden ongelmaa, olisi hyväksi pohtia myös Hyvyyden ongelmaa. Jotta voisi olla olemassa käsitys hyvästä ja pahasta, pitää olla olemassa todellinen metafyysinen hyvän ja pahan olemassaolon lähde. Muuten hyvä ja paha pelkistyvät vain mielen illuusioiksi, väliaikaisiksi tuntemuksiksi, jotka eivät todellisesti edusta hyvyyttä tai pahuutta, vaan pikemminkin kontekstista, ajasta ja paikasta (sekä tulkitsijasta) riippuvaista "mauttomuutta" tai "sallittua käytöstä". Näin siis hyvien ja pahojen tekojen suhteen.

Jo se, että on olemassa käsitys kivuliaasta pahasta - joka saa meidät voimaan pahoin - kertoo siitä, että meillä on käsitys jostain pahuuden vastaisesta, jota vasten heijastamme pahuudentuntojamme. Paha on siis aina pahaa suhteessa johonkin hyvään. Ilman hyvyyden todellista olemassaoloa ei ole pahuuttakaan. Ja ilman Jumalan olemassaoloa ei ole reaalista hyvää tai pahaakaan, sillä hyvyys, moraalisuus ja arvot saavat juuri Jumalalta olemassaolonsa. Tai sitten kaikki on vain kuvitelmaa ja yksilöllisiä tuntoja, joista ei voi syyttää ketään, eikä maailmaa edes tarvitse "parantaa", sillä siinä ei ole mitään vikaa. Kaikelle kärsimykselle emme keksi syytä. Mutta se ei poista sitä totuutta, että me hahmotamme maailmaa hyvän ja pahan kautta. Ja jotta tämä olisi mahdollista ja totta (eikä vain illuusiota), on Jumalankin oltava olemassa.

Toinen asia, mitä opimme Rölliltä on: Me emme saa selittelemällä pahaa pois emmekä saa niin tehdäkään. Rölli on koko ajan hämillään hyvyyden ja pahuuden ristiriidasta, sekä hämmentynyt omasta kahtiajakoisesta olemisestaan näiden kahden välillä. Hän toimii ihanteidensa mukaisesti ja ottaa vastaan niiden seuraukset; niin hyvät kuin pahatkin. Tärkeintä on suhtautua oikealla tavalla pahuuteen, kärsimykseen, vaivaan ja suruun. Rölli löytää elämäänsä sisältöä siitä toimintatavasta, mikä tekee elämästä mukavaa - ja huomaa, että tämä toimintatapa on hyvyys, rakkaus ja ystävyys. Hän on mieluusti välillä "huono rölli"  - jotta voisi olla hyvä ystävä, ja jotta voisi itsekin olla iloinen. Ja kun koittaa suru ja paha päivä, hän kohtaa senkin, eikä kiellä pahaa oloaan .Samalla tavalla kristinuskossa paha uskalletaan kohdata. Sitä ei saa eikä tulekaan selitellä pois. Pahuuteen ja syyttömien kärsimykseen ei ole välttämättä vastauksia - mutta ratkaisu löytyy!

Lohtu räytymispäivään

 "Räytymispäivä" laulussa Röllin murehdinta saa sanat: "Oishan se kiva, jos mulla myös joku kaveri ois. Mut aina yksin täytyy mun olla - ei kukaan tuhmasta välittää vois."  Kristinuskossa näin ei käy. Päinvastoin! Kristus on halunnut tulla maailmaan omien sanojensa mukaan juuri sairaiden ja syntisten tähden, juuri heidän luoksensa, juuri heitä auttamaan (Matt.9:10-13). Apostoli Paavali kirjoittaa tästä Timoteukselle: "Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin." (1.Tim.1:15). Kristus ei ole sellainen Jumala, joka vierastaa pahuutta ja ihmisten kokemaa kärsimystä; vaan hän on itse tullut osalliseksi samanlaisista kivuista ja koettelemuksista kuin kaikki ihmiset - ja siksi hän voi itsekin, kaikessa kiusattuna, kiusattuja auttaa (Hepr.2:18). Juuri syntien rangaistuksen ihmisten puolesta kärsivä Kristus on pelastanut kärsimyksen ja synnin alle joutuneen ihmiskunnan kuollessaan ristillä (2.Kor.5:21). Ja juuri sellaisena, kärsivänä Herran palvelijana hän tulee juuri heikkoja ja kärsiviä auttamaan silloin, kun kaikki muu apu ja ihmisen omat voimat loppuvat (Jes.53:4-11). Kristus ei pelkää liata varpaitaan eikä itseään kokonaan, astuessaan alas auttamaan syntistä. Kyse on ristinteologiasta: Juuri heikkoudessa ja hädässä tulee Jumalan voima suureksi (2.Kor.12:10; 2.Kor.13:3-4).

Kautta likaisten varpaitteni!

Ave, Roma! Osa 9: Romani ite Domum! (Epilogi)

Monty Pythonin elokuvassa "Life of Brian" on kohtaus, jossa Juudean kansanliike pakottaa Brianin kirjoittamaan mielenosoitukseksi Jerusalemin talojen seinälle "Romanes eunt domus". Hänet yllättää salakavalasti Roomalaisten vartiojoukko, joka suivaantuu Brianin huonosta latinankielentaidosta. He kysyvät, mitä Brian yrittää sanoa, ja tämä vastaa "Roomalaiset, menkää kotiinne!". Roomalainen centurio opettaa miekka Brianin kurkulla, että se on Romani (mask.mon.nom.) ite (imper.) domum (akkusatiivi), ja käskevät Brianin kirjoittaa sen tuhat kertaa talojen seinään. Aamunkoitteessa Brian on valmis, ja partio poistuu... kunnes toinen partio saapuu paikalle, suivaantuu Brianin kirjoituksista ja pidättää hänet. Sopivan sekavaa montypythonmaista komediaa, puolueemme (SEP) eksistentialistisen painotuksen tähden meille sopivaa.

Roomasta lähtö kotiin tapahtui SEP:lläkin mitä sekavimmissa tunnelmissa. Syynä ei ollut väkijoukon määrä eikä yli-innokkaiden italialaisten tullimiesten ja -naisten omituinen päähänpinttymä sekopäisiin rituaaleihin, kuten kenkien pois ottamiseen. Se tosin kummastutti. Ehkäpä Leonardo da Vincin lentokentän lähtölaiturit ovat niin paavin pyhittämää aluetta, että sinne pitää kulkea pää paljastettuna ja kengät otettuna pois jalasta. Tai sitten halutaan saada kiinni kaikki ne äyriäiset, siis selkärangattomat rosvot, jotka näädän tavoin hiipivät kansainväliseen ilmatilaan konekivääri taiteltuna kengänpohjaan. Kummassakin tapauksessa olen suostuvainen kaikessa olemaan yhteistyökykyinen kuin rippikoulupoika, ja riisumaan kengät Mooseksen ja paljasjalkafransiskaanimunkkien tavoin. Syy sekavuuteen oli se, että herätys oli kello kolmelta aamutuimaan. Tai siis, jos olisin nukkunut hieman enemmän kuin 20 minuuttia, olo olisi ollut vähemmän sekava. Ilta oli mennyt pitkäksi Roomalle hyvästejä jättäessä, viimeistä pitsaa (eli pizzaa (eli jiistiä)) nauttiessa, sekä viimeisen päivän blogia kirjoittaessa. Sitten olikin jo niin myöhä, että päätimme yrittää olla nukkumatta jotta lähtö olisi tarpeeksi ripeä. Minä onnistuin kutakuinkin tässä. Jere nukahti aika pian, ja Josikin varsin vaivattomasti. Minäkin toki yritin (Doch!), mutta kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässä ja unettomuus iski (Hulluja nuo esat, "toc toc toc"). Joka tapauksessa, poistuimme hotellihuoneestamme kolmen jälkeen ja kävelimme Termini Romanalle, siis Rooman rautatieasemalle ja sen edustalla odottelevaan lentokentän bussiin. Vaikutimme kaikki ihan olevamme täysissä ruumiin, sielun ja hengen voimissa. Näistä tosin saattoi havaita vain ruumiillisen tilan. Yöllinen Rooma on hiljaisempi kuin susi kukassa! Kai se johtuu siitä, että örveltäjät ovat älykkäämpiä kuin Suomessa, ja örveltävät sisällä. Tai sitten nukkuvat.

Ajomatkan jälkeen saavuimme lentoasemalle, jonka nimi on Leonardo da Vincin kansainvälinen lentoasema tai (koko nimeltään) Fiumicino - Aeroporto Internazionale Leonardo da Vinci. Leonardo sitä tosin ei liene perustanut... luulisin ainakin. Melko varma olen. Sitten alkoikin odotus. Söimme poliittisen vakaumuksemme pakottamana aamupalan, ja siirryimme jo edellä mainituille tulliporteille. Tullauksen jälkeen pistin kengät takaisin jalkaani ja siirryimme syvemmälle terminaaliin odottelemaan lähtölaiturille koneeseen nousua. Se koitti klo 0615 Rooman aikaa. Lähtö tapahtui noin klo 0700. Kone otti vauhtia, jännitti pohjelihaksensa, pinkaisi alkuvauhtiin ja ponkaisi riemusta vonkaisten yölliselle taivaalle. Semmoinen hyppy, että riitti Suomeen asti. Kuka tämän fysiikan ymmärtää, voi sen selittää. Minä tiedän vain, että kyseessä on neljä fysiikan voimaa, jotka saavat koneessa vauhdin ottamisen takia aikaan sellaisen nosteen, ettei se vaan voi olla nousematta ilmaan. Fyysikot tämän tietävät (hulluja nuo fyysikot, "toc toc toc"). Hyvin pian tämän Rooma-matkamme juhlallisen, peräti finaalisen ylösnousemustapahtuman jälkeen menetin tajuni. En siksi, että pelkäisin korkeita paikkoja tai lentämistä (pelkään korkeita paikkoja, tosin), vaan koska Nukkumatti (eli Ole Lukoje tai der Sandmann) sai minut kiinni, ja tainnutti vallan tehokkaasti. Ja hyvin pitkälti nukuinkin Helsinkiin asti.

Helsingissä oli tokkurainen olo, joka piti ravisuttaa pois väkivaltaisin ottein. Mentiin siis suorittamaan tämä Viikkiin, jossa vedettiin vielä viimeiset jiistit ja katsottiin Isä Matteota. Loppuhuipennukseksi matkasin kotoseeni P-Haagaan ja menin puoleksitoista tunniksi illalla paljon kaipaamaani saunaan. Tietty heti sen jälkeen, kun olin purkanut vieroitusoireitani kitaransoittoon tarttumalla ensin Stratoon (Fenderini oli ollut päävahti kotonani poissa ollesani) sekä Dobroon (joka oli ollut Fenderini kaverina ja apulaisena).

Ainahan näistä matkoista jää jotain käteen. Tosin niille enemmän, jotka ostavat huomattavasti tuliaisia. Minulle jäi pääosin henkistä ja hengellistä pääomaa. Huomasin korkeakirkollisuuden aitouden ja sen hyvät puolet - sen mitä syvällinen kristillinen kulttuuri ja identiteetti vaikuttaa maassa ja kansassa, ja kuinka paljon liian yksilökeskeinen tai liberaali ilmapiiri jättää ihmisen täysin oman itsensä varaan - siten aiheuttaen masennusta ja merkityksettömyyden tuntoa. Paljon muutakin tuli ilmi, kuten kuinka Suomi on (Josin sanoin) "Neuroottisen puhdas paikka". Tämä neuroottisuus ulottuu moneen muuhunkin asiaan. Ja hyvä niin. Kunhan siitä ei tule kuristuspanta. Ja sitten: kuinka hienoa asia on historia ja perinteet. Niistä tulisi pitää suomalaistenkin kiinni. Lisäksi luonto ja sen kauneus puhutteli minua tavalla, jota ei Suomessa helposti tapahdu. Ja kuten yleensäkin käy: pizzanälkä kasvaa syödessä - eli matkailu lisää matkailuintoa. Nyt jaksan odottaa, kunnes tulee taas lähtö eteenpäin. Kenties Saksaan, kenties kauemmas? Kukapa sen tietää. Ehkäpä vierailen Jerusalemissa katsomassa, näkyykö Brianin viesti Pontius Pilatuksen palatsin ulkoseinässä. Joka tapauksessa matka opetti toisenkin roomalaisen viisauden, jonka haluaisin jättää tänne lojumaan kuin koira kak... eikun siis karvansa: Tartu hetkeen! Carpe diem! Elä elämääsi rohkeana ja iloisena.

Tämän blogin päättymishetki on nyt saavutettu ja täten se on päässyt päämääräänsä, jopa loppuunsa (telos). Kiitos jokaisesta ihmisestä ja muusta humanoidi-olennosta, joka seikkailuamme on uskaltanut ja jaksanut lukea loppuun asti. Ja sanottakoon, että yritykseni on ollut olla soimaamatta katolista kirkkoa. Ja kirjoittaa kokemuksistamme mukavasti kevyen huumorin sävyttämänä. Toivottavasti onnistuin tässä, ja pahoittelen, jos joku on saanut toisenlaisen mielikuvan tai pettynyt vitseihini. Siinä tapauksessa pettykööt.
Omaksun täten suuren roomalaisen viisastelijan, Pontius Pilatuksen kannan tässä asiassa. "Quod scripsi, scripsi." Sen, minkä kirjoitin, kirjoitin.

SEP:n  Pohjois-Haagan jaoston varapäälegaatti ja puolue-edustaja EY kiittää ja kuittaa. Ave, Rooma. Ave, arvoisat lukijat!

Ave, Roma! Osa 8: Habemus Papam

Kirkkoisä (minun suosikkisellainen (sillä Lutheria, Hedbergiä, Pieperiä tai Pätiälää ei ikävä kyllä lasketa kirkkoisiksi)) Ambrosius Milanolainen tuli 390-luvulla tokaisseeksi nuorelle Augustinukselle, kun tämä kysyi äitinsä kanssa Milanon piispalta, että miten heidän tulisi Roomassa osallistua jumalanpalvelukseen, seuraavalla tavalla:

"Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi." 

Tämä on yleensä helpommin tunnistettu sananlasku englantilaisittain: "When in Rome, do as the Romans do.. ." Suomeksi: "Maassa maan tavalla." Ja juuri tätä Ambrosiuksen neuvoa SEP:n lähetystö (melkein) uskollisesti (melkein) noudatti.

On siis tullut se aika, joka ennemmin tai myöhemmin kerran piti koittaman. Nimittäin aika puhua vähän paavista! Oli vain ajan kysymys, koska me tulisimme näkemään suurimman kristillisen kirkon ylimmän hengellisen auktoriteetin. Omalta osaltani se on toisaalta vieläkin ajan kysymys, sillä en Fransu-paavia nähnyt. Jere ja Josi olivat päättäväisempiä, ja saivat tämän tehdä. SEP oli näin ollen saavuttanut kaikki tarpeelliset tavoitteensa, toisin sanoen tehnyt tarpeensa Roomassa. Ainoa ikkupikku-asianhaara, joka ei toteutunut oli Franciscuksen haastattelu. Häneltä olisimme kysyneet polttavia Kirkkoa ja Kaupunkia jakavia kysymyksiä, kuten
 -"Millaisesta jiististä pidät eniten?"
 - "Onko oikea kirjoitusasu pitsa vai pizza?"
 - "Voisiko Lutherin jo päästää kirkonkirouksesta?".
Mutta saimme tyytyä vain 2/3 puolue-enemmistöllä paavin pitämään angelus-tilaisuuteen Vatikaanin aukiolla, joka lienee kuulemani perusteella lähennelleen mahdollisimman paljon katolista vaapaakirkollista seurapuhetta.

Tämän kirjoittaja itse omassa hypostaasissaan ja persoonassaan ei ollut läsnä, sillä minulla oli oma missioni täytettävänä. Oli tullut aika niellä Jägerschnitzel rasvoineen päivineen. Toisin sanoen, menin saksankieliseen kirkkooon luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Kyseessä oli se sama tuttu Christuskirche, jonne olin pyhästi vannonut meneväni ja puhuvani saksaa paikallisen pastorin kanssa. Kirkko oli sisältä upea, ja sen alttaritaulu suurikokoisine Kristus-hahmoineen ja saksankielisine raamatunkohtineen hieno, peräti mainio!

Vastaava pastori siellä on pfaffer Jonas, mutta häntä en tavannut henkilökohtaisesti. Jonas tuli tosin aloittamaan tilaisuuden. Tällä kertaa pastorina oli ilmeisesti vieraileva nuori mies, joka hymyili lähes koko ajan ja puhui hyvin pehmeää saksaa. Kun tulin sisälle, sain luterilaisen virsikirjan "Guten tag" -tervehdysten kera. Kun pastori saapui, menin esittäytymään ja juttelemaan. Muistan keskustelun suurin piirtein, mutta säästän sinut, arvoisa lukija, saksankielen lukemiselta, sikälimikäli sen ymmärrys tuottaisi arvailuja tai googlekääntäjän raivokasta käyttöä. Kerroin siis, että olen Esa, teologi Suomesta, ja opiskellut saksaa viitisen kuukautta. Pastori vastasi hymyillen ja mielikseni helpohkoja sanoja käyttöen, että hauska tavata ja toivottavasti saan selvää jumalanpalveluksen etenemisestä ja saarnasta. Vakuutin että varmasti. Vaikka eihän se mitenkään vastannut realismiä. Niin optimistinen kuvitelma, että itse Don Quijotekin tippuisi Rosinanten selästä kuullessaan näin yltiöoptimistisia haihatteluja. Pastori kysyi vielä, että onko minulla mitään kysyttävää. Onneksi olin miettinyt yhden hyvin muotoillun kyssärin valmiiksi: Saanko osallistua ehtoolliselle (Kann ich an einem eucharistie teilnehmen)? Hän vastasi ilokseni, ettei ehtoollista tänään ole. Näin säästyin ekkleesiologisilta ja sakramenttiopillisilta sielunpohdinnoilta.

Jumalanpalvelus eteni hyvin suomalaiseen tapaan. Mukana tosin oli Kyrie Eleison - vuorolausuminen, mitä ei Suomessa juuri esiinny. Ja uskontunnustus oli ennen saarnaa. Eikä liturhisia osia laulettu. Siis minulle hyvinkin tuttu tyyli. Virsiä veisattiin, ja yhdessä oli perin tuttu sävelmä. Liturgiaa pystyin hyvin seuraamaan, joskin mutisin hiljaa itsekseni Isä Meidän ja uskontunnusrtuksen suomeksi, kun muut kahdeksan osanottajaa (pieni seurakunta (eine kleine gemeinde, nääs) lausuivat ne saksaksi.

Saarnasta sain selvää sen, että pastori lähti liikkeelle siitä, mikä on seurakunta, ja kertoi Joosuan kirjasta sen, kuinka Papit kantoivat liitonarkkia keskelle Jordania, ja niin kansa pääsi sen ylittämään luvattuun maahan. Ja sitten hän johti tästä sen, että samoin Kristus astui Jordaniin, jotta me, Jumalan uskova kansa, pääsisimme kerran luvattuun maahan. Jeesuksen kaste on meidän kasteemme sisältö. (Tämä kaikki tietty vain oma käsitykseni saarnan kulusta. Sain selville vain palasia sieltä ja täältä, eli "krimskrams".
Jumalanpalveluksen jälkeen pastorilla oli aikaa vain kätellä seurakuntalaiset, ei enää keskustellut kanssani enempää. Ei voi mitään. Mitäpä tässä olisi keksinyt puhuakaan. Katsoin silti kielipelitavoitteeni saavutetuksi.

Ave, Roma! Osa 7: Ave, Spoleto!

Joskus kaikista hauskimmat tapaukset tapahtuvat myöhään. Jos silloinkaan. Silloin on hyvä suhtautua niihin erityisellä kiitollisuudella ja täysin rinnoin, sillä myöhään on ehdottomasti parempi kuin ei-milloinkaan. Esimerkiksi viimeblogin kirjoittamisen jälkeen tapahtui hauska sattuma, joka olisi ollut aivan loistava "Hulluja nuo roomalaiset"-blogiin. Lähdimme kolmistaan ilta-jiistille (eli pizzalle, toim. huom.), kuten tavallisesti olemme täällä Roomassa tehneet. Kun olimme läpät nauttineet, palasimme hotellillemme. Katua pitkin käveli lasista viinipulloa heilutteleva tummaihoinen mies ärjyen takana oleville aasialaislapsille huitoen käsillään. Lapset juoksivat kiljuen (ja hieman nauraen) pakoon. Meidät mies ohitti suhteellisen mukisematta. Ainakaan hän ei sanonut suomeksi mitään. Odotimme vihreän valon vaihtumista tien ylittämistä varten. Heti kun lähdimme ylittämään tietä, räjähti jaloissamme lasipullo tuhansiksi päreiksi valtavan pamauksen saattelemana. Mies oli paiskannut sen maahan (tai heittänyt sen meitä kohti) ja sitten kadonnut kulman taakse. Kiitos onnemme tai suojelusenkelien, kukaan ei saanut lasinsirpaleita vaatteisiin, jalkoihin tai muuallekaan ruumiiseen. Hulluja nuo roomalaiset. Kukaan järjissään oleva ei uskaltaisi heittää suomalaista pullolla. Siinä menee hyvä pullo pilalle.

Rooma-matkaamme oli monia syitä. Niistä yksi suurimmista, peräti iso, oli videomateriaalin kuvaaminen. Vaikka olimmekin siis virallisen epävirallisesti ja painvastoin toisin päin (johtaja Josin perustaman ja kokoon kutsuman) Suomen Eksistentialistisen Puolueen nimissä lähteneet tälle täysin autonomiselle matkalle, vaihdoimme nyt toisen moodin päälle, ja edustimmekin äkkiä toista Josin perustamaa menestysyritystä, "Pasteur films"-studiota, jonka tuotteita on töllötetty erityisesti Helsingin Evankelisten Opiskelijoiden osalta paljon. Suurta suosiota sai erityisesti "Intergalaktinen pastori"-trilogia, joka ponnisti viime arkkipiispanvaalien aiheesta ja nosti Jeren paikallisesti julkkikseksi, ainakin siinä määrin, että hänen näyttelijänsuorituksiaan noteerattiin eri puolilla Suomen seurakuntia (tämä oli hauska huomata Jeren hakiessa seurakuntaharjoittelupaikkaa osana opintoja). Kun miettii, mitä tyyliä "Pasteur films" edustaa, ei heti tule mieleen mitään täsmällistä. Lopulta päädyimme Josin kanssa kuvaukseen "fragmentaristis-geneerinen" tyyli. Monesti, peräti useinvideot ovat jotenkin kantaaottavia, peräti provokaation ja parodian rajoja koettelevia tai vain omalaatuisen omituisia, ilman erityistä sanomaa (tästä geneerisyys). Ne ovat välillä lähellä sketsejä, joskus vain täynnä "mielenkiintoisia taiteellisia ratkaisuja", jotka eivät niinkään vaadi monimuotoista käsikirjoitusta (tästä fragmentaarisuus). Yleensä videot ovat painottuneet komedian puolelle. Hauskuus tosin jätetään täysin katsojan silmään. Noh, riippuu mistä roikkuu. Pidemmittä puheitta asiaan: Pasteur-filmsin piti alun perin kuvata "film noire"-tyylinen mustavalkoinen mafiosopätkä hyödyntäen Rooman katuja. Siitä idea muuttui "Isä Matteo ratkaisee"-sarjan parodiaversioinniksi, Jeren esittäessä "isä Mario"-hahmoa Rooman kaduilla (alkuperäistä Matteota esittää Terence Hill). Sitten kävi sattuma, joka oli kuin tähtiin kirjoitettu: Josi huomasi, että Spoleto, Italialainen "maalaiskaupunki", jossa suuri osa isä Matteota on kuvattu, on lähellä, peräti liki Roomaa (vain n. 144 km päässä). Suunnitelma muuttui heti niin, että ajatus isä Matteo-parodia vahvistui, mutta film-noire -tyyli putosi pois, jopati romukoppaan asti. Nyt saatoimme junailla itsemme Spoletoon ja kuvata kohtaukset Spoletossa, samoissa taustoissa kuin missä Matteo on heilunut. Olimme tästä varsin innostuneita jo jonkin aikaa. Varsinkin Josi, joka hihkui Spoletoon uhkuen ennennäkemätöntä positiivista intoa ja motivaatiota. Ei sillä, ettei Josissa näitä ominaisuuksia muuten esiintyisi.

Lähdimme siis aamulla 12.1.2018 aamupalan jälkeen innolla ja väellä kuin kolme Duracell-pupua kohti juna-asemaa, joka kulkee nimellä "Statione" täällä (helppoa tuo italiankieli). Ostimme oikean junayhtiön lippukoneesta liput Spoletoon (sillä VR ei ole vallitseva järjestys Italiassa). Löysimme jopa ajoissa oikean junan, ja lähdimme puksuttamaan kohti maaseutua. Tai siis juna lähti. Me vain istuimme sen puksutuksen ajan kyydissä. Vauhti oli kova, kuten kuviteltavissa oli. Matkalla näkyi upeita vuoria, mikä ei ollut suomalaispojalle, joka ennen niitä ei ollut livenä nähnyt, niinkään kuviteltavissa heti. Suolahuippuiset vuoret siinsivät varsin pian Roomasta poistuttuamme, ja jotkin alitettiin tunnelia pitkin (tai siis sen kautta). Tunneliosuudet vetivät korvat lukkoon ja pään täyteen painetta. Olo oli hieman astronauttimainen. Vaikkei siitä muutoin niinkään nauttinut. Astro-tai muussakaan mielessä. Saavuimme pian Italian satumaisen kauniiseen maaseutuympäristöön. Satumaisuudesta kertoi sekin, että yksi asemista pysähtyi Narniaan. Tai ainakin melkein, nimittäin Narniin. Se tosin lausuttiin Narniana, joten kaipa se Narnia on sitten italoksi Narni. Spoletoon, keskelle Italiaa, saavuimme varsin pian, peräti nopeasti tämän jälkeen.

Spoleto oli (ja on oletettavasti vieläkin) varsin kaunis paikka! Jopa siinä määrin, että se oli kauneinta mitä Italia-matkallamme olimme nähneet. Ehkä muutamaa pizza-jiistiä lukuun ottamatta. Se oli varsin pieni paikka, idyllisine pikkukujineen, iloisine italialaisineen ja luostari-linna-kirkko -rakennuksineen. Löysimme varsin nopeasti isä Matteossa käytetyn kirkon ja sen pihan, ja aloitimme kuvaukset. Cattedrale di Santa Maria Assunta oli tuon kirkon nimi. Sieltä jatkoimme kuvauspaikkojen etsintää ja kiertelyä, käyden läpi elokuvapyhiinvaeltajien tavoin samoja askelmia, joita Terence Hill on isä Matteona pyörällä sotkenut menemään. Itselleni mieleenpainuvin katu oli Via Misericordia (Laupeuden tie). Aivan ensimmäiseksi lähdimme kuitenkin ylös vuoristotielle, tai "näköalapolulle". Rocca Albonoziana - linna (joka on näkynyt myös Matteon edesottamuksissa) valtasi suuren kukkulan huipun, ja tuota kukkulaa kiersimme. Aurinkoisella polulla päädyimme vanhan sillan tai akveduktin luo, joka ylitti Tessino-joen. Tai siis eihän siellä mitään vettä ollut. Surkea, kuiva rutakko, ja pääosin kuiva joenuoma. Mutta komean kanjonin se oli muodostanut. Vatsanpohjaa kouraisi jo katsoakin alas. Kaukana siinsivät suolahuippuiset vuoret ja aivan vieressä kohosi suuri vuorennäköinen nyppylä. Jo mainitsemani akvedukti-silta-rakennelmahökötys johti tuolle nyppylälle, ja sen toisella puolella sijaitsi vanha, hylätty fransiskaaniluostari Ponte delle Torri. Ai niin, miksi nimitän vuoria suolahuippuisiksi? Miksipä en! En ole käynyt tarkistamassa, että mitä valkoista siellä on. Voipa olla tomusokeriakin.

Sinnehän piti päästä, ja sinne myös päästiin, kiertämällä parin kilsan lenkki. Ohitimme muun muassa Pietarinkirkon, joka tosin ei ollut yhtään samanlainen kuin Vatikaanin kaimansa. Tämä oli vaatimattomien kapusiinien luostari. Autotie johti metsätielle, joka johti nyppylälle. Tuota nyppylää kutsun tästä lähtien vihreäksi vuoreksi, koska se on paljon dramaattisemman ja ylväämmän kuuloinen. Ja kuvastaa kummaltakin osaltaan tuota maanmuodostumaa hyvin, peräti... hyvin. Koko tuo vihreä vuori oli henkeäsalpaavan upea! Jopa siinä määrin, että aloimme ymmärtää, miksi joku munkiksi olisi aikoinaan halunnut tuonne. Josi lumoutui muiden muassa paikasta, mikä näkyi aika roimana kuvaamisen määränä. Itseäni kouraisi näkymien korkeus, mutta näköalan ainutlaatuisuus vei voiton epärationaalisesta korkeuspaikankammostani, ja töllötin vuoristopolulta avautuvia näkyviä pyörein silmin kuin pöllö tai joku muu huuhkaja-eläin. Vietimme vihreällä vuorella auringon lakuun asti, ja sitten älysimme siirtyä sieltä pois. Siirryimme takaisin polulle, joka johti Pyhän Antoniuksen Erämaalle omistettuun vanhaan  fransiskaaniluostariin. Antoniuksen erämaa tosin sijaitsi egyptin aavikoilla, ei metsäisessä Spoletossa. Sen sijaan fransiskaanien perustajan, Franciscus Assisilaisen kotipaikkakunta Assisi sijaitsi suhteellisen-kohtuullisen likellä, joten voinemmekinkohän olettaa hänen kävelleen näillä seuduin vaelluksillaan. Franciscuksen mukaan myös nykyinen paavi on ottanut vikanimensä. Paavista lisää seuraavassa blogissa. Sen verran voisi tosin sanoa, ettei hän esikuvansa tavoin kyllä kävele paljain jaloin, tai sandaaleissa. Todennäköisesti ei, melkein varma olen.

Lopulta pääsimme takaisin pimenevään Spoletoon ja kuvasimme kuvauksemme siellä loppuun asti. Josi oli niin tyytyväinen, että sanoi tuotteen olevan parasta, mitä on pitkään aikaan tullut tehtyä. Tähän on ehkäpä syynä se, että saimme nyt kuvata autenttisissa maastoissa suomalaisen tylsän miljöön sijaan. Ja hyvillä välineillä. Ja jopa näyttelijäsuoritukset osuivat nappiin. Vaikka itse sanonkin. Ja miksen sanoisi! Lopputulos valmistunee sitten, kun se on valmis. Ja se on valmis sitten kun on, ei yhtään aiemmin tai myöhemmin. By definition!

Pääsin harrastamaan myös hyvin saksalaisia kielipelejäni, ainakin melkein. Näin näköalapolulla nimittäin Johann Wolfgang Goethen (1749-1832), saksalaisen legendaarisen runoilijan kuvauksen Spoletosta kukkuloineen. Se oli otettu hänen teoksestaan "Italienische Reise/Viaggio in Italia" (1816-1817). Se siitä! Kun näin paljon keskityn italianmatkallakin näihin saksa-juttuihin, osoittaa se viimeistään, kuinka polttavasta Saksa-kuumeesta kärsin. Sinne jatkuu seikkailu joskus eskatologisessa futuurissa. Das ist klar!

Spoletoa viehattävämpää paikkaa ei Italiassa tullut vastaan, kollektiivisen mielipiteemme mukaan. Sinne voisi jäädä vaikka asumaan. Ja kukapa ei jäisi! Spoleton rakennukset ovat idyllisemmät kuin mikään rantahuvila tai puumökki Suomessa, se on luonnoltaan kuvauksellisempi kuin mikään Suomen harjuista (edes Pispalan harju, myönnetään!), ja se on puhdas. Ei neuroottisen täsmällisellä tavalla kuten Suomessa tai Sveitsissä, vaan luonnollisella tavalla. Kuten Jere viisaasti sanoi, se johtuu paikan mäkisyydestä: "Kaikki lika valuu täältä luonnostaan pois." Jeren viisaus, check!

Lopulta lähti junamme myöhään illalla takaisin kohti Roomaa. Ja kuten yleensä, kävimme vielä iltapalalla pitseriassa. Siis jiistilässä. Ammattitermit kunniaan! Eikä tällä kertaa kukaan hullu mustaihoinen italialainen heittänyt meitä pulloilla!
Ciao!