Röllin dilemma

"Voi kurjuuksien kurjuus!"

Maailmassa on paljon parantamisen varaa, mikäli, uskoo pessimistejä. Tai optimisteja. Tai vaikka ihan vaan realisteja. Se on siis epäilemätön fakta. Poikkeavuutta eri ihmis-olentojen ja joukkojen välille tulee enemmänkin siinä, mikä tämän pahuuden olemassaolon selittää, ja kuka voidaan nostaa syytetyn penkille. Kukaan ei voi välttyä osumasta tähän kysymykseen myös omassa mielosessaan, vaikka kuinka hyvä pujottelija-palander olisikin.

"Kaikenlaisia otuksia sitä onkin maailmassa..."

Johdonmukainen teistinen (Jumalan olemassaoloon uskova) kristinusko opettaa, että on olemassa Jumala, joka omaa sellaisen ominaisuusryppään eli attribuutiston kuin Kaikkivaltias, Kaikkitietävä, Kaikkihyvä, Kaikkiallinen, Ääretön, jne. Pahuus ei ole tämän Jumalan luoma, vaikkakin kaikki mitä olemassa on, on. Hetkinen sanoi Sokrates! Tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että pahuutta ei ole olemassa? Noh, kyllä ja ei. Maailmassa todellisesti on pahuutta, mutta pahuudella ei ole omaa olemassaoloaan, vaan sen se on lainannut jo olemassaolevalta hyvyydeltä. Sillä pahuus on kristunuskon itseymmärryksen ja Raamatun, Jumalan best-seller -autobiografin mukaan syntynyt syntiinlankeemuksena tunnetun katastrofitapahtuman kautta, jossa langennut enkeli, joka on sittemmin tehnyt uraa nimellä saatana (alias vanha vihtahousu), petti ihmisen kääntymään "pimeälle puolelle", ja näin pahuus (jolle annetaan nimitys synti) tulee maailmaan. Tämä maailma siihen asti muutoin oli päinvastoin ollut vain hyvä, Jumalan luomana. Nyt Sokrates lähes suuttunee: Jos Jumala on luonut vain hyvää, ja paha on saatanan keksimä, miten saatanasta (joka itse on luotu) tuli paha? Tässäpä lyödään kirves kaivoon. Vastauksen varmuutta ei ole. On hyvä arvaus, että saatana tuli kateelliseksi, ja se synnytti hänessä pahuuden. Samaa kikkaa se koitti ihmisiin paratiisissa - ja onnistui.

Johdonmukainen ateisti uskoo Jumalan olemassaolemattomuuteen. Ei ole hyvän luojaa. Kaikki, mitä olemassa on on vain ja ainoastaan ainetta, ja ainoa olemassaoleva ihmisen ulkopuolinen laki on fysiikan laki, ehkäpä myös viidakon laki. Sokrates kysyykin nyt: Top top! Tarkoittaako tämä, ettei ole todellisesti olemassaolevaa hyvyyttä eikä pahuutta. Johdonmukainen ateisti joutuu vastaamaan tähän että kyllä, juuri näin. Näitä johdonmukaisia, eli johteellisia ateisteja on maailmassa tai sen ulkopuolella yllättävän vähän.

"Niin sen täytyy olla."

Sitten on kaikenkarvaisia omituisia otuksia tältä väliltä. Erityinen Jumalan olemassaolemattomuuden puolustajien haaste Hänen olemassaolonsa puolustajille on niin kutsuttu "Pahuuden ongelma", tuttavallisesti myös "Kärsimyksen ongelmana" tunnettu. Se kuuluu kutakuinkin ja jotenmiten näin:  Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias ja olemassa, hän olisi luonut maailman, jossa ei ole pahuutta. Koska maailmassa on pahuutta, ei Jumalaa ole, tai sitten hän ei ole hyvä tai kaikkivaltias (kuten teistit opettavat).

Tämä ongelma on tosin väkinäinen. Se ei todella todista Jumalan olemassaolemattomuutta, vaan jättää jäljelle vaihtoehdot, että Jumala on esimerkiksi muuta kuin kaikkivaltias tai kaikkihyvä, mutta silti olemassa. Se ei sitäpaitsi huomioi sitä, että kärsimykselle voi Jumalalla olla hyvää palveleva tehtävä. Jo tämä mahdollisuus tekee argumentista tylsän kuin shakkiturnaus. Sitä paitsi, se itse alistuu puhumaan hyvyyden ja pahuuden olemassaolosta, unohtaen omat ateistiset taustaoletuksensa johdonmukaisen epäjohdonmukaisesti. Kaikennäköisiä viisastelijoita sitä onkin maailmassa...

"Röllin täytyy olla tuhma!"

Väläytänkin toisen näkökulman noille vallan mainioille pahuudenpenääjille. Nimitän sitä "Röllin dilemmaksi."

Rölli (kutenhan kaikki tietävät) on peikko- hahmo, joka yrittää aina olla mahdollisimman tuhma, siinä kuitenkin epäonnistuen. Yrittäessään kaivaa itsestään pahaa, hän löytääkin hyvää, usein katumuksen, omantunnon ja rakkaudellisuudenkin kautta. Sisimmältään hyvä Rölli ihannoi päällisesti pahaa, mutta ei voi paeta hyvyyden todellisuutta sisällään. Rölli esimerkiksi näkee hylätyn linnunpesän, ja tekee emolinnulle "tuhmasti" ja ryöstää pesän munista. Kun hän sitten näkee, että emolintu tulee surulliseksi siitä, hän palauttaa munat todettuaan "No... nyt minunkin tulee paha olla... olinkohan minä vähän liian tuhma...". Sitten palautettuaan Rölli yrittää peitellä tekoaan "Toivottavasti kukaan ei nähnyt, että olin kiltti. Röllin täytyy olla tuhma!" Kiltit otukset ovat Röllin mielestä vastenmielisiä. Laulussa "Usvametsän neito" Rölli pelastaa usvaisen, kuolleen metsän ajattelemalla kauniita ajatuksia (rakkaus ja ystävyys), vaikka ensin toteaakin "Enhän minä kauniita osaa paljon ajatella, kun tuhma täytyy olla mun - minä muuten auttaisin sun." "Räytymispäivä"-laulussa hän laulaa myös, kuinka tuhmana oleminen saa aikaan yksinäisyyttä ja pahaa oloa. "Hyvin minä olen taas hoidellut kaikki tuhmat työt. Mut raskaaksi käy tämä tällainen, kun kiukuttelee yöt." Tästä Rölli ei nauti. Toisaalta Rölli siis tiedostaa, että ollakseen röllinä hyvä hänen tulisi olla paha; mutta hän silti nauttii elämästä ja tekemisestä silloin, kun on hyvä - siis röllinä "huono." Joskus Rölli kiertää ongelman näppärästi. Hän esimerkiksi tekee omasta mielestään koko Röllimetsän "ilkeimmän ja tuhmimman teon" kiusatessaan muita röllejä  - ja pelastaessaan vangitun Tiina -tontun.

Rölli tosin tietää oikeasti, millainen on. Hänen "synnintunnustuksensa" tulee esille, kun hän kohtaa joen keskellä Viimeisen Dinosauruksen. Ensin Rölli esittelee itsensä tuhmana Röllinä, ja sitten  - Dinosauruksen murahtaessa vihaisesti - vähän vähemmän tuhmana; ja lopulta ihan kilttinä Röllinä. Ja tällöin Dinosaurus leppyy ja heistä tulee ystävät. Röllin maailmassa kiltteys ja hyvyys kannattaa - silloinkin kun Rölli haluaisi olla mitään siitä tietämättä. Eikö vielä enemmän sitten meille, jotka tiedämme hyvyyden ja kiltteyden olevan aina hyvä asia?

Voi olla, että Röllin seikkailut ja laulut ovat vain lapsille tarkoitettuja Röllin eli Allu Tuppuraisen luovuudenpuuskassa syntyneitä tarinoita ja lauluja. Mutta niihin sisältyy todella aimo annos moraalia ja pohdintaa hyvyydestä ja pahuudesta sekä maailman ja ihmisen olemuksesta. Mitä tästä on opittavissa aikuisillekin (aivan loistavan sanallisen huumorin lisäksi)? Hyvyys on jotain todellista. Pahuudenkin olemassaolo todistaa hyvyydestä, reaalisesta moraalista, oikeasta ja väärästä, ja kaiken tämän perustasta, eli Jumalasta. Niille, jotka pohtivat Pahuuden ongelmaa, olisi hyväksi pohtia myös Hyvyyden ongelmaa. Jotta voisi olla olemassa käsitys hyvästä ja pahasta, pitää olla olemassa todellinen metafyysinen hyvän ja pahan olemassaolon lähde. Muuten hyvä ja paha pelkistyvät vain mielen illuusioiksi, väliaikaisiksi tuntemuksiksi, jotka eivät todellisesti edusta hyvyyttä tai pahuutta, vaan pikemminkin kontekstista, ajasta ja paikasta (sekä tulkitsijasta) riippuvaista "mauttomuutta" tai "sallittua käytöstä". Näin siis hyvien ja pahojen tekojen suhteen.

Jo se, että on olemassa käsitys kivuliaasta pahasta - joka saa meidät voimaan pahoin - kertoo siitä, että meillä on käsitys jostain pahuuden vastaisesta, jota vasten heijastamme pahuudentuntojamme. Paha on siis aina pahaa suhteessa johonkin hyvään. Ilman hyvyyden todellista olemassaoloa ei ole pahuuttakaan. Ja ilman Jumalan olemassaoloa ei ole reaalista hyvää tai pahaakaan, sillä hyvyys, moraalisuus ja arvot saavat juuri Jumalalta olemassaolonsa. Tai sitten kaikki on vain kuvitelmaa ja yksilöllisiä tuntoja, joista ei voi syyttää ketään, eikä maailmaa edes tarvitse "parantaa", sillä siinä ei ole mitään vikaa. Kaikelle kärsimykselle emme keksi syytä. Mutta se ei poista sitä totuutta, että me hahmotamme maailmaa hyvän ja pahan kautta. Ja jotta tämä olisi mahdollista ja totta (eikä vain illuusiota), on Jumalankin oltava olemassa.

Toinen asia, mitä opimme Rölliltä on: Me emme saa selittelemällä pahaa pois emmekä saa niin tehdäkään. Rölli on koko ajan hämillään hyvyyden ja pahuuden ristiriidasta, sekä hämmentynyt omasta kahtiajakoisesta olemisestaan näiden kahden välillä. Hän toimii ihanteidensa mukaisesti ja ottaa vastaan niiden seuraukset; niin hyvät kuin pahatkin. Tärkeintä on suhtautua oikealla tavalla pahuuteen, kärsimykseen, vaivaan ja suruun. Rölli löytää elämäänsä sisältöä siitä toimintatavasta, mikä tekee elämästä mukavaa - ja huomaa, että tämä toimintatapa on hyvyys, rakkaus ja ystävyys. Hän on mieluusti välillä "huono rölli"  - jotta voisi olla hyvä ystävä, ja jotta voisi itsekin olla iloinen. Ja kun koittaa suru ja paha päivä, hän kohtaa senkin, eikä kiellä pahaa oloaan .Samalla tavalla kristinuskossa paha uskalletaan kohdata. Sitä ei saa eikä tulekaan selitellä pois. Pahuuteen ja syyttömien kärsimykseen ei ole välttämättä vastauksia - mutta ratkaisu löytyy!

Lohtu räytymispäivään

 "Räytymispäivä" laulussa Röllin murehdinta saa sanat: "Oishan se kiva, jos mulla myös joku kaveri ois. Mut aina yksin täytyy mun olla - ei kukaan tuhmasta välittää vois."  Kristinuskossa näin ei käy. Päinvastoin! Kristus on halunnut tulla maailmaan omien sanojensa mukaan juuri sairaiden ja syntisten tähden, juuri heidän luoksensa, juuri heitä auttamaan (Matt.9:10-13). Apostoli Paavali kirjoittaa tästä Timoteukselle: "Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin." (1.Tim.1:15). Kristus ei ole sellainen Jumala, joka vierastaa pahuutta ja ihmisten kokemaa kärsimystä; vaan hän on itse tullut osalliseksi samanlaisista kivuista ja koettelemuksista kuin kaikki ihmiset - ja siksi hän voi itsekin, kaikessa kiusattuna, kiusattuja auttaa (Hepr.2:18). Juuri syntien rangaistuksen ihmisten puolesta kärsivä Kristus on pelastanut kärsimyksen ja synnin alle joutuneen ihmiskunnan kuollessaan ristillä (2.Kor.5:21). Ja juuri sellaisena, kärsivänä Herran palvelijana hän tulee juuri heikkoja ja kärsiviä auttamaan silloin, kun kaikki muu apu ja ihmisen omat voimat loppuvat (Jes.53:4-11). Kristus ei pelkää liata varpaitaan eikä itseään kokonaan, astuessaan alas auttamaan syntistä. Kyse on ristinteologiasta: Juuri heikkoudessa ja hädässä tulee Jumalan voima suureksi (2.Kor.12:10; 2.Kor.13:3-4).

Kautta likaisten varpaitteni!

Ave, Roma! Osa 9: Romani ite Domum! (Epilogi)

Monty Pythonin elokuvassa "Life of Brian" on kohtaus, jossa Juudean kansanliike pakottaa Brianin kirjoittamaan mielenosoitukseksi Jerusalemin talojen seinälle "Romanes eunt domus". Hänet yllättää salakavalasti Roomalaisten vartiojoukko, joka suivaantuu Brianin huonosta latinankielentaidosta. He kysyvät, mitä Brian yrittää sanoa, ja tämä vastaa "Roomalaiset, menkää kotiinne!". Roomalainen centurio opettaa miekka Brianin kurkulla, että se on Romani (mask.mon.nom.) ite (imper.) domum (akkusatiivi), ja käskevät Brianin kirjoittaa sen tuhat kertaa talojen seinään. Aamunkoitteessa Brian on valmis, ja partio poistuu... kunnes toinen partio saapuu paikalle, suivaantuu Brianin kirjoituksista ja pidättää hänet. Sopivan sekavaa montypythonmaista komediaa, puolueemme (SEP) eksistentialistisen painotuksen tähden meille sopivaa.

Roomasta lähtö kotiin tapahtui SEP:lläkin mitä sekavimmissa tunnelmissa. Syynä ei ollut väkijoukon määrä eikä yli-innokkaiden italialaisten tullimiesten ja -naisten omituinen päähänpinttymä sekopäisiin rituaaleihin, kuten kenkien pois ottamiseen. Se tosin kummastutti. Ehkäpä Leonardo da Vincin lentokentän lähtölaiturit ovat niin paavin pyhittämää aluetta, että sinne pitää kulkea pää paljastettuna ja kengät otettuna pois jalasta. Tai sitten halutaan saada kiinni kaikki ne äyriäiset, siis selkärangattomat rosvot, jotka näädän tavoin hiipivät kansainväliseen ilmatilaan konekivääri taiteltuna kengänpohjaan. Kummassakin tapauksessa olen suostuvainen kaikessa olemaan yhteistyökykyinen kuin rippikoulupoika, ja riisumaan kengät Mooseksen ja paljasjalkafransiskaanimunkkien tavoin. Syy sekavuuteen oli se, että herätys oli kello kolmelta aamutuimaan. Tai siis, jos olisin nukkunut hieman enemmän kuin 20 minuuttia, olo olisi ollut vähemmän sekava. Ilta oli mennyt pitkäksi Roomalle hyvästejä jättäessä, viimeistä pitsaa (eli pizzaa (eli jiistiä)) nauttiessa, sekä viimeisen päivän blogia kirjoittaessa. Sitten olikin jo niin myöhä, että päätimme yrittää olla nukkumatta jotta lähtö olisi tarpeeksi ripeä. Minä onnistuin kutakuinkin tässä. Jere nukahti aika pian, ja Josikin varsin vaivattomasti. Minäkin toki yritin (Doch!), mutta kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässä ja unettomuus iski (Hulluja nuo esat, "toc toc toc"). Joka tapauksessa, poistuimme hotellihuoneestamme kolmen jälkeen ja kävelimme Termini Romanalle, siis Rooman rautatieasemalle ja sen edustalla odottelevaan lentokentän bussiin. Vaikutimme kaikki ihan olevamme täysissä ruumiin, sielun ja hengen voimissa. Näistä tosin saattoi havaita vain ruumiillisen tilan. Yöllinen Rooma on hiljaisempi kuin susi kukassa! Kai se johtuu siitä, että örveltäjät ovat älykkäämpiä kuin Suomessa, ja örveltävät sisällä. Tai sitten nukkuvat.

Ajomatkan jälkeen saavuimme lentoasemalle, jonka nimi on Leonardo da Vincin kansainvälinen lentoasema tai (koko nimeltään) Fiumicino - Aeroporto Internazionale Leonardo da Vinci. Leonardo sitä tosin ei liene perustanut... luulisin ainakin. Melko varma olen. Sitten alkoikin odotus. Söimme poliittisen vakaumuksemme pakottamana aamupalan, ja siirryimme jo edellä mainituille tulliporteille. Tullauksen jälkeen pistin kengät takaisin jalkaani ja siirryimme syvemmälle terminaaliin odottelemaan lähtölaiturille koneeseen nousua. Se koitti klo 0615 Rooman aikaa. Lähtö tapahtui noin klo 0700. Kone otti vauhtia, jännitti pohjelihaksensa, pinkaisi alkuvauhtiin ja ponkaisi riemusta vonkaisten yölliselle taivaalle. Semmoinen hyppy, että riitti Suomeen asti. Kuka tämän fysiikan ymmärtää, voi sen selittää. Minä tiedän vain, että kyseessä on neljä fysiikan voimaa, jotka saavat koneessa vauhdin ottamisen takia aikaan sellaisen nosteen, ettei se vaan voi olla nousematta ilmaan. Fyysikot tämän tietävät (hulluja nuo fyysikot, "toc toc toc"). Hyvin pian tämän Rooma-matkamme juhlallisen, peräti finaalisen ylösnousemustapahtuman jälkeen menetin tajuni. En siksi, että pelkäisin korkeita paikkoja tai lentämistä (pelkään korkeita paikkoja, tosin), vaan koska Nukkumatti (eli Ole Lukoje tai der Sandmann) sai minut kiinni, ja tainnutti vallan tehokkaasti. Ja hyvin pitkälti nukuinkin Helsinkiin asti.

Helsingissä oli tokkurainen olo, joka piti ravisuttaa pois väkivaltaisin ottein. Mentiin siis suorittamaan tämä Viikkiin, jossa vedettiin vielä viimeiset jiistit ja katsottiin Isä Matteota. Loppuhuipennukseksi matkasin kotoseeni P-Haagaan ja menin puoleksitoista tunniksi illalla paljon kaipaamaani saunaan. Tietty heti sen jälkeen, kun olin purkanut vieroitusoireitani kitaransoittoon tarttumalla ensin Stratoon (Fenderini oli ollut päävahti kotonani poissa ollesani) sekä Dobroon (joka oli ollut Fenderini kaverina ja apulaisena).

Ainahan näistä matkoista jää jotain käteen. Tosin niille enemmän, jotka ostavat huomattavasti tuliaisia. Minulle jäi pääosin henkistä ja hengellistä pääomaa. Huomasin korkeakirkollisuuden aitouden ja sen hyvät puolet - sen mitä syvällinen kristillinen kulttuuri ja identiteetti vaikuttaa maassa ja kansassa, ja kuinka paljon liian yksilökeskeinen tai liberaali ilmapiiri jättää ihmisen täysin oman itsensä varaan - siten aiheuttaen masennusta ja merkityksettömyyden tuntoa. Paljon muutakin tuli ilmi, kuten kuinka Suomi on (Josin sanoin) "Neuroottisen puhdas paikka". Tämä neuroottisuus ulottuu moneen muuhunkin asiaan. Ja hyvä niin. Kunhan siitä ei tule kuristuspanta. Ja sitten: kuinka hienoa asia on historia ja perinteet. Niistä tulisi pitää suomalaistenkin kiinni. Lisäksi luonto ja sen kauneus puhutteli minua tavalla, jota ei Suomessa helposti tapahdu. Ja kuten yleensäkin käy: pizzanälkä kasvaa syödessä - eli matkailu lisää matkailuintoa. Nyt jaksan odottaa, kunnes tulee taas lähtö eteenpäin. Kenties Saksaan, kenties kauemmas? Kukapa sen tietää. Ehkäpä vierailen Jerusalemissa katsomassa, näkyykö Brianin viesti Pontius Pilatuksen palatsin ulkoseinässä. Joka tapauksessa matka opetti toisenkin roomalaisen viisauden, jonka haluaisin jättää tänne lojumaan kuin koira kak... eikun siis karvansa: Tartu hetkeen! Carpe diem! Elä elämääsi rohkeana ja iloisena.

Tämän blogin päättymishetki on nyt saavutettu ja täten se on päässyt päämääräänsä, jopa loppuunsa (telos). Kiitos jokaisesta ihmisestä ja muusta humanoidi-olennosta, joka seikkailuamme on uskaltanut ja jaksanut lukea loppuun asti. Ja sanottakoon, että yritykseni on ollut olla soimaamatta katolista kirkkoa. Ja kirjoittaa kokemuksistamme mukavasti kevyen huumorin sävyttämänä. Toivottavasti onnistuin tässä, ja pahoittelen, jos joku on saanut toisenlaisen mielikuvan tai pettynyt vitseihini. Siinä tapauksessa pettykööt.
Omaksun täten suuren roomalaisen viisastelijan, Pontius Pilatuksen kannan tässä asiassa. "Quod scripsi, scripsi." Sen, minkä kirjoitin, kirjoitin.

SEP:n  Pohjois-Haagan jaoston varapäälegaatti ja puolue-edustaja EY kiittää ja kuittaa. Ave, Rooma. Ave, arvoisat lukijat!

Ave, Roma! Osa 8: Habemus Papam

Kirkkoisä (minun suosikkisellainen (sillä Lutheria, Hedbergiä, Pieperiä tai Pätiälää ei ikävä kyllä lasketa kirkkoisiksi)) Ambrosius Milanolainen tuli 390-luvulla tokaisseeksi nuorelle Augustinukselle, kun tämä kysyi äitinsä kanssa Milanon piispalta, että miten heidän tulisi Roomassa osallistua jumalanpalvelukseen, seuraavalla tavalla:

"Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi." 

Tämä on yleensä helpommin tunnistettu sananlasku englantilaisittain: "When in Rome, do as the Romans do.. ." Suomeksi: "Maassa maan tavalla." Ja juuri tätä Ambrosiuksen neuvoa SEP:n lähetystö (melkein) uskollisesti (melkein) noudatti.

On siis tullut se aika, joka ennemmin tai myöhemmin kerran piti koittaman. Nimittäin aika puhua vähän paavista! Oli vain ajan kysymys, koska me tulisimme näkemään suurimman kristillisen kirkon ylimmän hengellisen auktoriteetin. Omalta osaltani se on toisaalta vieläkin ajan kysymys, sillä en Fransu-paavia nähnyt. Jere ja Josi olivat päättäväisempiä, ja saivat tämän tehdä. SEP oli näin ollen saavuttanut kaikki tarpeelliset tavoitteensa, toisin sanoen tehnyt tarpeensa Roomassa. Ainoa ikkupikku-asianhaara, joka ei toteutunut oli Franciscuksen haastattelu. Häneltä olisimme kysyneet polttavia Kirkkoa ja Kaupunkia jakavia kysymyksiä, kuten
 -"Millaisesta jiististä pidät eniten?"
 - "Onko oikea kirjoitusasu pitsa vai pizza?"
 - "Voisiko Lutherin jo päästää kirkonkirouksesta?".
Mutta saimme tyytyä vain 2/3 puolue-enemmistöllä paavin pitämään angelus-tilaisuuteen Vatikaanin aukiolla, joka lienee kuulemani perusteella lähennelleen mahdollisimman paljon katolista vaapaakirkollista seurapuhetta.

Tämän kirjoittaja itse omassa hypostaasissaan ja persoonassaan ei ollut läsnä, sillä minulla oli oma missioni täytettävänä. Oli tullut aika niellä Jägerschnitzel rasvoineen päivineen. Toisin sanoen, menin saksankieliseen kirkkooon luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Kyseessä oli se sama tuttu Christuskirche, jonne olin pyhästi vannonut meneväni ja puhuvani saksaa paikallisen pastorin kanssa. Kirkko oli sisältä upea, ja sen alttaritaulu suurikokoisine Kristus-hahmoineen ja saksankielisine raamatunkohtineen hieno, peräti mainio!

Vastaava pastori siellä on pfaffer Jonas, mutta häntä en tavannut henkilökohtaisesti. Jonas tuli tosin aloittamaan tilaisuuden. Tällä kertaa pastorina oli ilmeisesti vieraileva nuori mies, joka hymyili lähes koko ajan ja puhui hyvin pehmeää saksaa. Kun tulin sisälle, sain luterilaisen virsikirjan "Guten tag" -tervehdysten kera. Kun pastori saapui, menin esittäytymään ja juttelemaan. Muistan keskustelun suurin piirtein, mutta säästän sinut, arvoisa lukija, saksankielen lukemiselta, sikälimikäli sen ymmärrys tuottaisi arvailuja tai googlekääntäjän raivokasta käyttöä. Kerroin siis, että olen Esa, teologi Suomesta, ja opiskellut saksaa viitisen kuukautta. Pastori vastasi hymyillen ja mielikseni helpohkoja sanoja käyttöen, että hauska tavata ja toivottavasti saan selvää jumalanpalveluksen etenemisestä ja saarnasta. Vakuutin että varmasti. Vaikka eihän se mitenkään vastannut realismiä. Niin optimistinen kuvitelma, että itse Don Quijotekin tippuisi Rosinanten selästä kuullessaan näin yltiöoptimistisia haihatteluja. Pastori kysyi vielä, että onko minulla mitään kysyttävää. Onneksi olin miettinyt yhden hyvin muotoillun kyssärin valmiiksi: Saanko osallistua ehtoolliselle (Kann ich an einem eucharistie teilnehmen)? Hän vastasi ilokseni, ettei ehtoollista tänään ole. Näin säästyin ekkleesiologisilta ja sakramenttiopillisilta sielunpohdinnoilta.

Jumalanpalvelus eteni hyvin suomalaiseen tapaan. Mukana tosin oli Kyrie Eleison - vuorolausuminen, mitä ei Suomessa juuri esiinny. Ja uskontunnustus oli ennen saarnaa. Eikä liturhisia osia laulettu. Siis minulle hyvinkin tuttu tyyli. Virsiä veisattiin, ja yhdessä oli perin tuttu sävelmä. Liturgiaa pystyin hyvin seuraamaan, joskin mutisin hiljaa itsekseni Isä Meidän ja uskontunnusrtuksen suomeksi, kun muut kahdeksan osanottajaa (pieni seurakunta (eine kleine gemeinde, nääs) lausuivat ne saksaksi.

Saarnasta sain selvää sen, että pastori lähti liikkeelle siitä, mikä on seurakunta, ja kertoi Joosuan kirjasta sen, kuinka Papit kantoivat liitonarkkia keskelle Jordania, ja niin kansa pääsi sen ylittämään luvattuun maahan. Ja sitten hän johti tästä sen, että samoin Kristus astui Jordaniin, jotta me, Jumalan uskova kansa, pääsisimme kerran luvattuun maahan. Jeesuksen kaste on meidän kasteemme sisältö. (Tämä kaikki tietty vain oma käsitykseni saarnan kulusta. Sain selville vain palasia sieltä ja täältä, eli "krimskrams".
Jumalanpalveluksen jälkeen pastorilla oli aikaa vain kätellä seurakuntalaiset, ei enää keskustellut kanssani enempää. Ei voi mitään. Mitäpä tässä olisi keksinyt puhuakaan. Katsoin silti kielipelitavoitteeni saavutetuksi.

Ave, Roma! Osa 7: Ave, Spoleto!

Joskus kaikista hauskimmat tapaukset tapahtuvat myöhään. Jos silloinkaan. Silloin on hyvä suhtautua niihin erityisellä kiitollisuudella ja täysin rinnoin, sillä myöhään on ehdottomasti parempi kuin ei-milloinkaan. Esimerkiksi viimeblogin kirjoittamisen jälkeen tapahtui hauska sattuma, joka olisi ollut aivan loistava "Hulluja nuo roomalaiset"-blogiin. Lähdimme kolmistaan ilta-jiistille (eli pizzalle, toim. huom.), kuten tavallisesti olemme täällä Roomassa tehneet. Kun olimme läpät nauttineet, palasimme hotellillemme. Katua pitkin käveli lasista viinipulloa heilutteleva tummaihoinen mies ärjyen takana oleville aasialaislapsille huitoen käsillään. Lapset juoksivat kiljuen (ja hieman nauraen) pakoon. Meidät mies ohitti suhteellisen mukisematta. Ainakaan hän ei sanonut suomeksi mitään. Odotimme vihreän valon vaihtumista tien ylittämistä varten. Heti kun lähdimme ylittämään tietä, räjähti jaloissamme lasipullo tuhansiksi päreiksi valtavan pamauksen saattelemana. Mies oli paiskannut sen maahan (tai heittänyt sen meitä kohti) ja sitten kadonnut kulman taakse. Kiitos onnemme tai suojelusenkelien, kukaan ei saanut lasinsirpaleita vaatteisiin, jalkoihin tai muuallekaan ruumiiseen. Hulluja nuo roomalaiset. Kukaan järjissään oleva ei uskaltaisi heittää suomalaista pullolla. Siinä menee hyvä pullo pilalle.

Rooma-matkaamme oli monia syitä. Niistä yksi suurimmista, peräti iso, oli videomateriaalin kuvaaminen. Vaikka olimmekin siis virallisen epävirallisesti ja painvastoin toisin päin (johtaja Josin perustaman ja kokoon kutsuman) Suomen Eksistentialistisen Puolueen nimissä lähteneet tälle täysin autonomiselle matkalle, vaihdoimme nyt toisen moodin päälle, ja edustimmekin äkkiä toista Josin perustamaa menestysyritystä, "Pasteur films"-studiota, jonka tuotteita on töllötetty erityisesti Helsingin Evankelisten Opiskelijoiden osalta paljon. Suurta suosiota sai erityisesti "Intergalaktinen pastori"-trilogia, joka ponnisti viime arkkipiispanvaalien aiheesta ja nosti Jeren paikallisesti julkkikseksi, ainakin siinä määrin, että hänen näyttelijänsuorituksiaan noteerattiin eri puolilla Suomen seurakuntia (tämä oli hauska huomata Jeren hakiessa seurakuntaharjoittelupaikkaa osana opintoja). Kun miettii, mitä tyyliä "Pasteur films" edustaa, ei heti tule mieleen mitään täsmällistä. Lopulta päädyimme Josin kanssa kuvaukseen "fragmentaristis-geneerinen" tyyli. Monesti, peräti useinvideot ovat jotenkin kantaaottavia, peräti provokaation ja parodian rajoja koettelevia tai vain omalaatuisen omituisia, ilman erityistä sanomaa (tästä geneerisyys). Ne ovat välillä lähellä sketsejä, joskus vain täynnä "mielenkiintoisia taiteellisia ratkaisuja", jotka eivät niinkään vaadi monimuotoista käsikirjoitusta (tästä fragmentaarisuus). Yleensä videot ovat painottuneet komedian puolelle. Hauskuus tosin jätetään täysin katsojan silmään. Noh, riippuu mistä roikkuu. Pidemmittä puheitta asiaan: Pasteur-filmsin piti alun perin kuvata "film noire"-tyylinen mustavalkoinen mafiosopätkä hyödyntäen Rooman katuja. Siitä idea muuttui "Isä Matteo ratkaisee"-sarjan parodiaversioinniksi, Jeren esittäessä "isä Mario"-hahmoa Rooman kaduilla (alkuperäistä Matteota esittää Terence Hill). Sitten kävi sattuma, joka oli kuin tähtiin kirjoitettu: Josi huomasi, että Spoleto, Italialainen "maalaiskaupunki", jossa suuri osa isä Matteota on kuvattu, on lähellä, peräti liki Roomaa (vain n. 144 km päässä). Suunnitelma muuttui heti niin, että ajatus isä Matteo-parodia vahvistui, mutta film-noire -tyyli putosi pois, jopati romukoppaan asti. Nyt saatoimme junailla itsemme Spoletoon ja kuvata kohtaukset Spoletossa, samoissa taustoissa kuin missä Matteo on heilunut. Olimme tästä varsin innostuneita jo jonkin aikaa. Varsinkin Josi, joka hihkui Spoletoon uhkuen ennennäkemätöntä positiivista intoa ja motivaatiota. Ei sillä, ettei Josissa näitä ominaisuuksia muuten esiintyisi.

Lähdimme siis aamulla 12.1.2018 aamupalan jälkeen innolla ja väellä kuin kolme Duracell-pupua kohti juna-asemaa, joka kulkee nimellä "Statione" täällä (helppoa tuo italiankieli). Ostimme oikean junayhtiön lippukoneesta liput Spoletoon (sillä VR ei ole vallitseva järjestys Italiassa). Löysimme jopa ajoissa oikean junan, ja lähdimme puksuttamaan kohti maaseutua. Tai siis juna lähti. Me vain istuimme sen puksutuksen ajan kyydissä. Vauhti oli kova, kuten kuviteltavissa oli. Matkalla näkyi upeita vuoria, mikä ei ollut suomalaispojalle, joka ennen niitä ei ollut livenä nähnyt, niinkään kuviteltavissa heti. Suolahuippuiset vuoret siinsivät varsin pian Roomasta poistuttuamme, ja jotkin alitettiin tunnelia pitkin (tai siis sen kautta). Tunneliosuudet vetivät korvat lukkoon ja pään täyteen painetta. Olo oli hieman astronauttimainen. Vaikkei siitä muutoin niinkään nauttinut. Astro-tai muussakaan mielessä. Saavuimme pian Italian satumaisen kauniiseen maaseutuympäristöön. Satumaisuudesta kertoi sekin, että yksi asemista pysähtyi Narniaan. Tai ainakin melkein, nimittäin Narniin. Se tosin lausuttiin Narniana, joten kaipa se Narnia on sitten italoksi Narni. Spoletoon, keskelle Italiaa, saavuimme varsin pian, peräti nopeasti tämän jälkeen.

Spoleto oli (ja on oletettavasti vieläkin) varsin kaunis paikka! Jopa siinä määrin, että se oli kauneinta mitä Italia-matkallamme olimme nähneet. Ehkä muutamaa pizza-jiistiä lukuun ottamatta. Se oli varsin pieni paikka, idyllisine pikkukujineen, iloisine italialaisineen ja luostari-linna-kirkko -rakennuksineen. Löysimme varsin nopeasti isä Matteossa käytetyn kirkon ja sen pihan, ja aloitimme kuvaukset. Cattedrale di Santa Maria Assunta oli tuon kirkon nimi. Sieltä jatkoimme kuvauspaikkojen etsintää ja kiertelyä, käyden läpi elokuvapyhiinvaeltajien tavoin samoja askelmia, joita Terence Hill on isä Matteona pyörällä sotkenut menemään. Itselleni mieleenpainuvin katu oli Via Misericordia (Laupeuden tie). Aivan ensimmäiseksi lähdimme kuitenkin ylös vuoristotielle, tai "näköalapolulle". Rocca Albonoziana - linna (joka on näkynyt myös Matteon edesottamuksissa) valtasi suuren kukkulan huipun, ja tuota kukkulaa kiersimme. Aurinkoisella polulla päädyimme vanhan sillan tai akveduktin luo, joka ylitti Tessino-joen. Tai siis eihän siellä mitään vettä ollut. Surkea, kuiva rutakko, ja pääosin kuiva joenuoma. Mutta komean kanjonin se oli muodostanut. Vatsanpohjaa kouraisi jo katsoakin alas. Kaukana siinsivät suolahuippuiset vuoret ja aivan vieressä kohosi suuri vuorennäköinen nyppylä. Jo mainitsemani akvedukti-silta-rakennelmahökötys johti tuolle nyppylälle, ja sen toisella puolella sijaitsi vanha, hylätty fransiskaaniluostari Ponte delle Torri. Ai niin, miksi nimitän vuoria suolahuippuisiksi? Miksipä en! En ole käynyt tarkistamassa, että mitä valkoista siellä on. Voipa olla tomusokeriakin.

Sinnehän piti päästä, ja sinne myös päästiin, kiertämällä parin kilsan lenkki. Ohitimme muun muassa Pietarinkirkon, joka tosin ei ollut yhtään samanlainen kuin Vatikaanin kaimansa. Tämä oli vaatimattomien kapusiinien luostari. Autotie johti metsätielle, joka johti nyppylälle. Tuota nyppylää kutsun tästä lähtien vihreäksi vuoreksi, koska se on paljon dramaattisemman ja ylväämmän kuuloinen. Ja kuvastaa kummaltakin osaltaan tuota maanmuodostumaa hyvin, peräti... hyvin. Koko tuo vihreä vuori oli henkeäsalpaavan upea! Jopa siinä määrin, että aloimme ymmärtää, miksi joku munkiksi olisi aikoinaan halunnut tuonne. Josi lumoutui muiden muassa paikasta, mikä näkyi aika roimana kuvaamisen määränä. Itseäni kouraisi näkymien korkeus, mutta näköalan ainutlaatuisuus vei voiton epärationaalisesta korkeuspaikankammostani, ja töllötin vuoristopolulta avautuvia näkyviä pyörein silmin kuin pöllö tai joku muu huuhkaja-eläin. Vietimme vihreällä vuorella auringon lakuun asti, ja sitten älysimme siirtyä sieltä pois. Siirryimme takaisin polulle, joka johti Pyhän Antoniuksen Erämaalle omistettuun vanhaan  fransiskaaniluostariin. Antoniuksen erämaa tosin sijaitsi egyptin aavikoilla, ei metsäisessä Spoletossa. Sen sijaan fransiskaanien perustajan, Franciscus Assisilaisen kotipaikkakunta Assisi sijaitsi suhteellisen-kohtuullisen likellä, joten voinemmekinkohän olettaa hänen kävelleen näillä seuduin vaelluksillaan. Franciscuksen mukaan myös nykyinen paavi on ottanut vikanimensä. Paavista lisää seuraavassa blogissa. Sen verran voisi tosin sanoa, ettei hän esikuvansa tavoin kyllä kävele paljain jaloin, tai sandaaleissa. Todennäköisesti ei, melkein varma olen.

Lopulta pääsimme takaisin pimenevään Spoletoon ja kuvasimme kuvauksemme siellä loppuun asti. Josi oli niin tyytyväinen, että sanoi tuotteen olevan parasta, mitä on pitkään aikaan tullut tehtyä. Tähän on ehkäpä syynä se, että saimme nyt kuvata autenttisissa maastoissa suomalaisen tylsän miljöön sijaan. Ja hyvillä välineillä. Ja jopa näyttelijäsuoritukset osuivat nappiin. Vaikka itse sanonkin. Ja miksen sanoisi! Lopputulos valmistunee sitten, kun se on valmis. Ja se on valmis sitten kun on, ei yhtään aiemmin tai myöhemmin. By definition!

Pääsin harrastamaan myös hyvin saksalaisia kielipelejäni, ainakin melkein. Näin näköalapolulla nimittäin Johann Wolfgang Goethen (1749-1832), saksalaisen legendaarisen runoilijan kuvauksen Spoletosta kukkuloineen. Se oli otettu hänen teoksestaan "Italienische Reise/Viaggio in Italia" (1816-1817). Se siitä! Kun näin paljon keskityn italianmatkallakin näihin saksa-juttuihin, osoittaa se viimeistään, kuinka polttavasta Saksa-kuumeesta kärsin. Sinne jatkuu seikkailu joskus eskatologisessa futuurissa. Das ist klar!

Spoletoa viehattävämpää paikkaa ei Italiassa tullut vastaan, kollektiivisen mielipiteemme mukaan. Sinne voisi jäädä vaikka asumaan. Ja kukapa ei jäisi! Spoleton rakennukset ovat idyllisemmät kuin mikään rantahuvila tai puumökki Suomessa, se on luonnoltaan kuvauksellisempi kuin mikään Suomen harjuista (edes Pispalan harju, myönnetään!), ja se on puhdas. Ei neuroottisen täsmällisellä tavalla kuten Suomessa tai Sveitsissä, vaan luonnollisella tavalla. Kuten Jere viisaasti sanoi, se johtuu paikan mäkisyydestä: "Kaikki lika valuu täältä luonnostaan pois." Jeren viisaus, check!

Lopulta lähti junamme myöhään illalla takaisin kohti Roomaa. Ja kuten yleensä, kävimme vielä iltapalalla pitseriassa. Siis jiistilässä. Ammattitermit kunniaan! Eikä tällä kertaa kukaan hullu mustaihoinen italialainen heittänyt meitä pulloilla!
Ciao!

Ave, Roma! Osa 6: Romuluu ja Remuaja

Rooman kaupungin ovat perustaneet legendan mukaan mies nimeltä Romulus kaksoisveljensä Remuksen kanssa seitsemälle kukkulalle vuonna 753 ekr. Nuo "kukkulat" ovat nykyään peittyneet suurkaupungin alle, mutta siellä ne ovat. Heidän isänsä oli sodanjumala Mars. Marsin sotaisa luonne ilmeisesti periytyi pojille, sillä he riitaantuivat keskenään perustamansa kaupungin kuninkuudesta, ja tämän seurauksena Romulus tappoi veljensä.  Heidän lapsuutensakin oli haasteellinen, sillä pojat eivät olleet haluttuja, ja heidät laskettiin korissa Mooseksen tapaan Tiber-joen vietäväksi (Mooseksen tapauksessa joki oli tosin Niili). He ajatutuivat Palatium-kukkulan juurelle, josta heidät löysi naarassusi. Pojat kasvatti paimen Faustulus. Juuri Palatino-kukkulalle Rooman ensimmäinen, vanhin osa rakennettiin.

Sitten, 2762 vuotta myöhemmin, toissapäivänä. Kolme jäppistä Suomesta vierailee Palatino-kukkulalla, ja toteaa sen loiston ajat menneen talven lumiksi. Ihan raunioina koko paikka, kuin pörssimeklarin hermot. Ja tänään 11.1. ravasimme muutaman muun Rooman perustuskukkulan läpi. Päivän aloitimme tupla-aamiaisella, koska miksipä ei. Ja varsinkin, koska viimeinen aamiaislippumme jäisi muutoin nopsasti käyttämättä. Varsin remuava aloitus päivälle, siis. Koska olimme jo kierrelleet "pääkirkkoja" läpi aiempina päivinä, oli tänään tarkoitus viedä homma loppuun ja kierrellä hieman harvemmin koetut ja jännemmät paikat. Jännä oli sekin juttu, että melkein joka sanktuaarin nimi alkoi "Santa Maria"... Aloitimme varsin lähellä olevasta entisestä kapusiiniluostarista, josta oltiin tehty kapusiinimuseo/pyhäkkö. Sen koko nimi oli "Santa Maria della Concezione"-krypta. Santa Maria, check! Se paljastui oikein viehättäväksi paikaksi, joka tarjosi huiman tietoiskun italialaisista kapusiini-fransiskaani -munkeista. Viehättävät olivat taideteokset ja esineet, joita museossa oli. Viehättävyyden vastakohdaksi tuli sitten jännittävyyttä, kun siirryimme kryptaan. Siellä oli pyhäkköhuoneita, joiden seinät ja katot olivat kapusiinit aikanaan ihmisen luilla koristelleet. Yksikin krypta oli pelkillä lantioluilla päällystetty. Myös katosta roikkui esimerkiksi lapsen luuranko pidellen luista viikatetta. Joka pyhäkköhuoneen edessä oli ruskeisiin kaapuihin puettuja luurankoja, ilmeisen aitoja ja vanhoja. Hiljaisia nuo kapusiinit! He osoittivat tällä, ettei kuolema pelottanut, vaan se oli voitettu (ysi krypta olikin "ylösnousemuksen krypta"). Paljon olisi voinut sanoa, mutta mieleenpainuvin kommentti, joka Josilta muistan, oli: "Kylläpäs pienikokoisia olivat ihmiset ennen". Tottahan sekin. Josin viisaus, check!

Tästä jatkoimme sitten eteenpäin, kohti Vatikaania. Tarkoitus oli mennä toistamiseen Pietarinkirkkoon kattelemaan. Toisin sanoen Josin teki mieli kuvata lisää kirkon kattoa. Ja mehän menimme. Eipä se ollut edellisestä kerrasta yhtään muuttunut. Mutta aivan yhtä henkeäsalpaava tuo paavin kotivaltionkirkko oli vieläkin! Tällä kertaa kiersin läpi myös siellä olevat ent. paavien hautamerkit, myös Johannes Paavali II:n. Lepää rauhassa, Giovanni! Josi oli Roomassaolon aikana omien sanojen mukaan vaikuttunut kirkkojen katoista niin, että hän oli kääntynyt melkein katolliseksi itsekin. Kattavasti hän kattoja kuvasikin.

Suoritamme tässä Pietarinkirkossa-olon aikana odotellessamme ekskursion nimeltä Jiisti. Toinen Romuluun ja Remuajan kaupungissaolomme suuri tavoite oli nimittäin tutustua paikallisiin pitsoihin (pizzoihin, toim.huom.), eli tuttavallisesti alan ammattilaisten slangissa "jiisteihin",  ja vertailla niitä keskenään sekä suomalaisiin jiistiserkkuihinsa. Jiisteistä siisteimmät löytyvät toistaisen tutkimuksen perusteella juuri Italiasta, vastoin kaikkia odotuksia, huhuja, sekä salaliittoteorioita. Jokainen italialainen jiisti, jonka olen napaani vetäissyt, on ollut erilainen siinä missä päinvastoin suomalaiset jiistit eivät. Ja kuitenkin jokaisessa jiistissä on ollut juustot ja muutkin täytteet pelkkää priimaa, peräti loistavuutta. Jeren viisaus tästä autuaasta ruoasta kuului: "Jiisti päivässä pitää mummon lumessa." Jeren viisaus, check! Tästä tieteellisestä tutkimuksestamme johtuen olimme viettäneet joka päivä jonkin aikaa ravintolassa. Ja ravintolat ovatkin siitä hauskoja kapistuksia, että siellä on hyvää syötävää ja kaunis sisustus, joita voi katsella. Tämä pätee muutenkin Italiaan. Kuten Josi sanoi: "Mihin tahansa kääntää katseensa, näkee jotain kaunista." Josin viisaus, check X2!

No niin, takaisin asiaan ja sen laitamille. Kun poistuimme Vatikaanista, törmäsimme kirjaimellisen kuvannollisesti Vatikaanin rajalla lähteeseen, joka oli joko Rooman vapaa-ajattelijoiden rakentama, tai sitten se osoitti paavikunnan huumorintajun kukkivan suuremmin kuin Amsterdam kesällä. Lähde oli kolmen paavihiipan näköinen, ja hiippojen kylkiin oli lisätty paavilliset taivasten valtakunnan avaimet (jotka katolliset uskoivat Jeesuksen Pietarille luovuttaneen). Ja näiden avainten päistä vuosi sitten janoisille vettä. Mietimme hetken, mikä häväistys tässä oikein oli kyseessä, mutta päädyimme siihen, ettei ehkä ole. Ristin itsekseni lähteen "Elävän veden lähteeksi." Vesi on hieno elementti. Josi kuvaili erilaisia suihkulähteitä pitkin päivää.

No, taas meinasi karata juttu aiheesta. Palataanpa varsinaiseen kohokohtaan. Siis kukkulallekipuuseen. Kipusi-kapusiinoimme Vatikaanista poistuttuamme puolen tunnin kävelymatkan päässä olevalle kukkulalle, jonka nimi on Gianicolo. Siellä oli upea luonto ja paljon erityisesti Rooman pinjoja, pinjamäntyjä alias "tattimäntyjä." Sieltä löytyi myös kansallistuntoamme kohottava Suomen Rooman Instituutti, sekä Suomi-lähetystö. Ainakin siellä luki näin. Pidimme sen puoluekouksen, jota varten SEP Italiaan saapuikin. Sisään Instituuttiin meitä ei päästetty, tosin. Otimme tämän jälkeen vakavan poseeraus-kuvatuksen kyseisen talon nimikyltin edessä. Talon nimi lieni Villa Lante. Ainakin siinä luki näin. Kun tutustuimme Instituutin toiminnan moninaisuuteen (pääosin filologiaa ja muuta humanismia ja sen kaltaisuuksiakinkohän), paljastui, että juuri tuohon työhön olisi Josi mies paikallaan. Ja kun kerran johtaja muutenkin olisi myöntyväinen Italiassa asumaan, niin tuossapa olisi loistava vaihtoehto harkittavaksi. Intouduimme puhumaan suomea erityisesti tamperelaisittain äännettynä (siis manseksi). Ja tämä saattoi kääntää muutaman oudostuneen italon pään. "Mamma Mia! Romuluu ja Remuaja ovat taas täällä."- he varmaan ajattelivat tummahipiäisissä päissään. Mutta suomalaisturisteja pitää ymmärtää. He ovat kotomaassaan niin jatkuvan synkkyyden alla, että väkisinkin ulkomailla ilo pulpahtaa pinnalle kuin kumiankka.

Takaisin Santa-Maria-kirkkoihin. Poistuessamme nyppylältä, päätimme kotimatkalla poiketa vielä matkanvarsi-kirkoissa. Ensimmäisenä valikoitui 1100-luvulla rakennettu Santa Maria in Trastevere - Basilica. Santa Maria, check X2! Sen jälkeen menimme illan jo hämyistyessä, siis sen suussa (illan, siis) Santa Maria in Cosmedin - Basilicaan, joka oli perustettu jo 500-luvulla (kiitos suosituksesta, M. Bergman)! Santa Maria, check X3. Etenimme siis Santa Marioissa kronologiseen alamäkeen. Ja kuten Jere oli todennut, "Päästäkseen ylös on mentävä alas, ja toisinpäin." Jeren viisaus, check X2! Hienoja olivat kumpikin sisältä. Kultakattoisia ja uskomattoman pyhäntunteen sisältäviä. Jälkimmäinen tuntui astetta ortodoksisemmalta verrattuna aikaisempiin. Ja vielä jatkoimme kohti kotia ja poikkesimme yhdessä Santa Maria -Basilicassa. Tällä kertaa siinä jo aiemmassa blogissa (muistaakseni kakkosessa, tai ehkäpä peräti ykkösessä) mainitussa keisari Diocletianuksen kylpylän tilalle perustetussa Basilicassa, joka oikein ja arvoisallisesti oltiin omistettu marttyyreille. Sen nimi oli Basilica Santa Maria degli Angeli e dei Martiri. Santa Maria, check X4!

Lopulta saavuimme hotelliin, ja nyt on Remuaja ja Romuluu saaneet kävellä tarpeeksi taas yhdelle päivälle. Joka päivä on tullut n. 10 km täyteen. Vähintään. Vastapainoksi täytyykin syödä sitten jiistiä. Basilikalla höystettynä.
Buona notte!

Ave, Roma! Osa 5: Veni, Vidi, Vici

Gaius Julius Caesar lausahti tämän lauseen - ainakin oman kertomansa mukaan - kun hän oli saanut vuonna 47 ekr. voiton kuningas Farnaeesta Mustallamerellä. Suomeksi lause on tullut tunnetuksi muodossa "Tulin, näin ja voitin." Se tarkoitti sitä, että Caesarin ei tarvinnut tehdä voittaakseen juuri muuta kuin vain ilmaantua paikalle. Taistelu oli ollut varsin lyhyt, mutta epätasainen.

Joskus koittaa sellaiset päivät, kun ihminen on täynnä intoa, energiaa ja tarmoa toimia. Tällaisina päivinä hän myös saa paljon aikaiseksi ja kokee suuria voittoja. Tällaiset päivät jäävät mielen perukoille lopuksi elämää parhaimmillaan. Mutta sellainen päivä ei ollut torstaina 10.1.2019 Esalle Roomassa. Josi teki elämässä suuria päätöksiä ja jäi suureksi osaksi päivää hotelliin tai pitseriaan/kahvilaan kirjoittamaan graduaan, ja Jerellä oli missio, jonka hänelle oli antanut ylempi taho, nimittäin kotiväki. Ilmeisesti siihen liittyi jotenkin postilaatikko ja sen moninaiset funktiot. Minulla ei siis ollut sen suurempia suunnitelmia tai muutenkaan maailmanparannustarkoitusta suunniteltuna etukäteen. Eipä kyllä maailmanvalloitussuunnitelmiakaan. Toisaalta tällainen vapaus on ihan omiaan seikkailemiseen. Täytyy vain pitää silmät auki, korvat höröllään ja olla muutenkin vastaanottavainen kuin Telian kännykkä konsanaan. Omani ei ole vastaanottavainen. Se on nimittäin Elisan luuri.

Aamupäivä, joka näillä leveyspiireillä kestää kello 14 asti, avautuikin minulle siis yllätyksiä täynnä olevana. Voisin vaikka yllättyä tavatessani kardinaalit. Voisin yllättyä puhuessani mukavia carabinieerien (Josin suosikkipoliisien) kanssa. Voisin yllättyä maistellessani eksoottista kahvia italialaisessa kahvilassa. Tällaiset yllätykset vaanivat näädän tavoin. Ja tietysti vältin ne yllätykset lyöttäytymällä Jeren seuraksi kaupungille. Silti oli ihan kivaa. Kävimme Jeren kanssa pihatorilla ostamaan hänelle hatun, varsin komean valkoisen stetsonin. Paitsi että se oli musta ja fedora. Sitten menimme paikalliseen, varsin suureen musiikkiliikkeeseen. Paitsi että se oli vielä suljettu ja pienikokoinen. No, eipä mitään, tässä välillä saatoimme aloittaa päivän kirkkokierroksen. Eli toisin sanoen ekklesiastisen pööpöilyn.

Ensimmäisenä olikin vuorossa pyhiinvaelluskohde, 400-luvulla rakennettu Basilica Papale di Santa Maria Maggiore (pyhän neitsyt Maria paavillinen basilika). Se oli, mikäli vain teoreettisesti ja fysikaalisesti mahdollista, vielä Vatikaanin Pietarinkirkkoakin suurempi koristuksiltaan, peräti fiini. Sitä tuli ihmeteltyä isompi tovi. Todistimme myös Jeren kanssa aamupäiväjumalanpalvelusta. Kirkosta sitten kiiruhdimme sinne hienoon musiikkiliikkeeseen soittamaan huippukitaroita. Paitsi että se liike oli aika piskuinen ja sen kitara, jota soitin, oli ehkä maailman epäergonomisin käteen. Se tuntui puu-halolta. Ja soikin vähän samaan tapaan. Toisena kirkkona sakraalirundillamme olikin sattumalta kohdallemme osuva San Carlo Alle Quattro Fontane (Neljän lähteen pyhä Carlo?). Tai siis mehän kyllä osuimme sen kohdalle. Ja sepäs olikin soma kirkko, tai kuten Jeren ukki eli patri patrissimo nimittäisi, piruntorjuntabunkkeri, jonka ovi oli melkein heti autotien vieressä. Jotenkin kirkko mielessäni yhdistyi trinitaattikirkoksi, siis jotenkin omistetuksi Pyhälle Kolminaisuudelle, mutta tämä taisi olla patristikon freudilainen lipsahdus. Eikun niin, sehän on ollut alun perin espanjalaisen trinitaariveljeskunnan luostari. Se siitä.

Nyt palasimme takaisin hotelliimme ja Josia ei meinannut löytyä mistään. Paitsi että hän löytyi varsin vaivattomasti, koska osui samaan aikaan kotiovellemme meidän kanssamme. Hän oli ollut kahvi-pitsalla. Eikun siis pitsa-kahvilla. Tai siis aterialla, johon sisältyi kummatkin. Ja oli siksi pelkää hymyä. Näin olikin hyvä, sillä nyt saattoi Josikin pienen huonepysäköinnin jälkeen lähteä pyhäkköpyrähtelymme toiselle kierrokselle mukaan. Suunnistimme Pyhän Patrikin katolisen kirkon ohi ja löysimme (subjektiivisesta mielipiteestäni) upeimman kirkon, Evangelisch-Lutherische Christuskirchen (Evankelis-Luterilainen Kristuksen kirkko) luo. Sinne menin innoissani siitä, että pääsin viimein äitikirkkoni - tai, no ainakin sisarkirkkoni - autuaaseen ilmatilaan. Paitsi, että se oli suljettu. Pihkuran pahkura ja muut muhkurat sentään. Takaisin päätin tulla, olihan sen joskus oltava auki. Jatkoimme Villa Borghese-puutarhaan, jossa ehdottomasti kiinnostavinta kauniin luonnon, palmujen ja pinjamäntyjen (kiitos T.Sokka kun kerroit lajikkeen nimen, paljon komeampi nimi kuin "tattimänty") lisäksi tammet ja niiden terhot! Jotka minut tuntevat, tuntevat. Ja silloinkaan he eivät välttämättä tiedä sitä, että nautin suunnattomasti tammenterhojen keräilystä. Näin on ollut jo pienestä asti, jolloin saatoin kerätä molemmat taskut täyteen pihan laadukkaimpia hattupäisiä terhoja. Nyt poimin vain yhden. No, hyvä on, kaksi. Toinen löytö oli sydämen muotoinen valkoinen pikkukivi. Se tuntui mukavalta kädessä. Taskuun päätyi sekin. Puutarhasta päädyimme näköalapaikalle ja kuten fysiikan lait (sekä Lex Romana) vaativat, meni Esa taas liian lähellä aitaa ollessaan vallan Veteliksi.

Pääsimme alas polkua pitkin ja jatkoimme matkaa. Poikkesimme ohi kulkiessamme kirkkoisä Ambrosius Milanolaiselle omistettuun kirkkoon, Basilica SS. Ambrogio E.Carlo in Via del Corso. Sinne olisin vaatinut pääsyä, ellei Jere olisi vaatinut sitä puolestani ja minua ajatellen. Ambrosius kun on meikäpatristikon lempparikirkkoisä, josta olen tehnyt sekä kandityöni että graduni. Roomassa harmitti vain se, ettei se ollut Milano, Ambrosiuksen toimipaikka. Mutta nyt Rooma maksoi velkansa korkojen kera! Ambrosiukselle omistetuksi pyhäköksi se oli sopivalla tavalla kristologinen, äärimmäisen kaunis. Jopa ehkä (mikäli mahdollista, et cetera, et cetera...) kauniimpi kuin Vatikaanin Pietarinkirkko. Mutta se toisaalta sisälsi tasan ei-yhtään kuvaa Ambrosiuksesta, mutta sen sijaan kuvan ja patsaan pyhästä Barnabaasta. Ambrosius taitaisi tykätä tästä, jos tietäisi. Kirkon korkealla häämöttävää kattoa täyttivät freskot ja kirkon seiniä ympäröivät erilaiset Kristuksen kärsimyshistoriaa kuvaavat vaikuttavat kiviteokset. Oven yläpuolella oli teksti "DOMINE DILEXI DECOREM DOMUS TUE" (Herra, minä rakastan taloasi). Tämän jälkeen kävimme myös Jeren aiemmassa Rooma-historiikissa hyvinkin merkittävään kirkkoon, nimeltä Ciesa di San Maria Maddaleena (Pyhän Maria Magdaleenan kirkko). Sielläkin oli varsin kaunista. Puhuttelevat olivat ikkunoissa olevat punaiset ristit. Tosin minun silmissäni särähtivät tekstit, joissa kiitettiin Marian synnitöntä sikiämistä. Ettei vain menisi puurot ja vellit sekaisin. Marian poikahan se synnitön ainoastaan oli.

Nämä kirkot olivat jotenkin katolisen kristillisyyden hurskaita ilmentymiä. Päinvastoin toisin kuin ei Pantheon-temppeli, joka oli vain ei-liturgisessa käytössä oleva turistikatiska. Sielläkin kävimme, tosin. Noh, Pantheon nyt on ollutkin muinaisuudessaan yleinen pakanajumalien yhteistemppeli. Pakanallista ekumeniaa siis on ollut Rooman aikana. Pantheonin ulkopuolella suorittivat Jedit paluun - toisin sanoen kimppuuni kävi jälleen kerran senegalilaislähetti, joka yritti väen vängällä saada minun ranteeseeni onnenkalukorunsa. Esiinnyin vakuuttavasti saksalaisena, ja selitin hänelle että minä en tuommoisia tarvitse. Kohtaloani ei määrää mikään koru, vaan Jumala. En sanonut tätä vaillinaisella saksallani niin hienosti, tosin. Annoin hänelle korun takaisin. Rahaahan nuo mustaihoiset talismaanitimpurit vain halusivat. Ei kiitos. Keine für mich!

Illan jo hämärtäessä kävimme kahvin jälkeen vielä pikapikaa San Lorenzon (eli pyhän Laurentiuksen) kirkossa, joka oli vaikuttava sekin! Erityisesti hämärän kirkon edessä hohtava suuri Ristiinnaulittua Kristusta esittävä krusifiksi oli koko vaikuttavuudessaan hyvin unohtumaton, peräti ikimuistoinen. Pyrimme myös käymään Pyhän Andreaan kirkossa, mutta se oli jo kiinni. Sen sijaan päädyimme vielä iltaiselle metroajelulle Rooman rajoille, katsomaan Basilica s.Paoloa (San Paolo Fuori le Mura), siis pyhän Paavalin kirkkoa, jonka Konstantinus Suuri rakennutti 300-luvulla apostoli Paavalin haudalle. Sen pihalla oli Paavalia esittävä kaunis patsas, jota katselimme läheltä. Paitsi että alue oli suljettu jo aikaa sitten ja sitä vartioi sotilaspartio. Noh, kaunis se oli etäältäkin. Kirkko on Rooman suurin, ja sitä suurempi on vain Vatikaanin Pietarinkirkko. Jotenkin tämä on sopivaa. Pietaria kunnioitettiin suurena apostolina, mutta suureksi arvostan myös Paavalia. Vaikka hän itseään pieneksi (paulus) nimittikin. Ja koko Paavalin elämäntyö tähtäsi Roomaan. Hän oli kävellyt samoja katuja (ainakin melkein) kuin mekin. Tällä ajatuksella oli kiva palata hotelliin ja miettiä, mitä kirjoittaisi päivän blogiin. Ja tällainen tästä tuli. Ehkäpä tällainen "Tulin, näin ja voitin" - suhtautuminen kuvaa hyvin tämänpäiväisiä tunnelmiani.
Seuraavat höröilyt taas seuraavassa.
Herran Kristuksen armo kanssasi siihen asti!
Gratia Domini Christi tecum!

Ave, Roma! Osa 4: Sic Transit Gloria Mundi

Sic Transit Gloria Mundi! Otsikko tämäiltaisessa "esakirjeessä" eli "esastolassa" ei tarkoita että Sika Tanssilla (polttaa) Kaloria Monta; vaan se on, kuten arvata ja kuvitella saattaa, latinalausahdus, joka merkitsee "Niin menee mainen kunnia." Sitä käytettiin paavillisessa virkaanasetus-seremoniassa vuosina 1409-1963, joissa muistutettiin kaiken kunnian ja loiston keskellä kaiken elollisen katoavaisuudesta. Tämä lause johtakoon meidät tämän päivän tapahtumiin, ollen ikäänkuin temaattinen tiemerkki ja päivän tunnussana.

Keskiviikko Roomassa valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Samalla meille matkalaisille valkeni se, että tänään pitäisi aikatauluttaa aktiotamme, jotta selviäisimme matkailusta kunnialla. Ja koska perustamamme ja muodostamamme puolue SEP (Suomen Eksistentialistinen Puolue) on hyvinkin deantifilosofinen kontrapolitiikkaa harrastava puolue, oli aika aloittaa varsinainen poliittisten vaikutteiden kerääminen Roomasta. Kaikkihan sen tietävät, että Rooma (tai siis Kreikka) on koko länsimaisen sivistyksen kehto, ja roomalainen (tai siis kreikkalainen) filosofia on koko länsimaisen viisauden alkulähde. Myöskin kristilliset juuremme ovat roomalaisessa maailmassa (alueella, jossa juutalaiset elivät jo ennen roomalaisia, ja jossa puhuttiin kreikkaa). Hmmm... ehkäpä pitäisi myöhemmin matkata sitten Kreikkaan perehtymään puolueemme filosofisiin juuriin. Mutta silti opittavaa on Roomassa kuin kaloreita suklaajäätelössä. Tavoitteena oli vierailla Forum Romanumilla, siis antiikkisessa Rooman keskustassa; sekä matkata Vatikaaniin ja Pietarinkirkkoon. Eli toisin sanoen suorittaa eräänlainen historiallinen siirtymä pakanallisen Rooman keskuksesta kristillisen Rooman keskukseen. Ehkäpä tässä historiallisessa muutoksen virrassa soutaessamme tulee myös opittua jotain relevanttia yhteiskunnasta. Niinpäs aloitimme taktisen poliittisen siirtymisen apostolinkyydillä kohti Colosseumin edustalla häämöttävää Forum Romanumin porttia. Alkumatkasta yskähtelin pariin otteeseen, ja peljästyin keuhkoissani, että onkohan minulle yskä tai jokin muu eksoottinen tauti iskenyt eilisestä sadesäästä. Tai sitten Roomassa oli jotain, jolle olin allerginen. Ehkäpä se on roomalaiskatolisuus...

Pikaisen tullitarkastuksen jälkeen pääsimme alueelle, joka sisälsi toisaalla keisarillisen puutarhan, toisaalla keisarillisen palatsin (Palatino), sekä itse foorumin. Suuntasimme ensin palatsia kohti. Se oli itse asiassa ja asia itsessään jo melkoisen kokoinen rakennuskonserni, vaikkakin toki raunioitunut (tai sitten erityisen hyvin tuuletettu). Näin pätkän Neron muinaisen linnan muurista. Nero ei ollut mikään nero, vaan itse asiassa mielipuoleksikin tituleerattu diktaattori, joka tykkäsi katsella nuotioita siinä määrin, että tuikkasi Roomankin tuleen, syyttäen tästä sitten kristittyjä. Varsinainen suurpalatsi eli Palatino, kuten paikalliset saapasmaan natiivit sitä nimittävät, oli kuitenkin kolmen keisarin, Trajanuksen, Septimus Severuksen sekä Maxentianuksen yhteisprojekti. Kaikki nämä kolme olivat samalla tavalla alkukirkon kanssa läheisissä väleissä. Jos läheisyys tässä yhteydessä tarkoittaisi sitä, että he pyrkivät etsimään kaikki ulottuvillaan olevat kristityt ja tuhoamaan heidät. Palatsi itsessään oli kuitenkin hyvin puhutteleva. Niin massiivisia rakennelmia ei löydy Suomesta, ja suunnattoman rauniolinnan ympärillä oli lumoava puutarha sekä erilaiset pakanatemppelien rauniot. Nyt muistan ainakin Apollon ja Kybelen temppelit, mutta oli siellä muitakin. Tulipa taas todettua sekin viisaus, jonka Josi totesi, että korkeilla paikoilla Esa menee ihan Veteliksi.

Puut olivat hauskoja. Roomassa on paljon hienoa puustoa, mutta sellaiset männyt, jotka ovat muodoiltaan vähän tattisienimäisiä, ei löydy kotomaasta. Ei tosin palmujakaan. Molempia esiintyi palatsin puutarhassa. Tarkkaa juuri tämän kyseisen männyn nimeä en tiennyt, joten nimesin sen Roomalaisen keisarin tapaan diktaattorimaisesti Tattimännyksi. Jere totesi tästä ylenpalttisesta kaikenkattavuuden ylellisyydestä, että "Täällä on ihan kaikki. Täällä ei ole mitään, mitä täältä puuttuisi." Ja viisaus suuri oli se. Myös jouduin itse toteamaan katsellessani yli suuren kuopan - jonka pohjalla sijaitsi kerran maanalaisen palatsinosan kaivannot, toiselle puolelle, jossa Josi kuvaili - että "On se komea." Tarkoitin koko komeutta, tosin, painvastoin kuin en Josia. Vaikka komeahan on tuo johtajakin on. Legendan mukaan Josia ehdittiin kolmesti kosia, mutta tämä lienee vain samankaltaista tarua kuin liberaaliteologien teoriat, sillä Josin italiantaito muodostuu 89% sanoista "Si, Si". Mutta kuka tätä voisi epäillä? En minä ainakaan. En suurin surminkaan (mutta totta kai).

Myöskin Josin viikkiläisviisaus ja purrhonistinen filosofia pääsi oikeuksiinsa, kun hän huomioi puutarhassa olevan kivipenkin, todeten: "Ajatella. Tuossa se Caesarkin on istunut ja miettinyt, että mitenkähän sitä valtakuntaa tänään laajentaisi." (Huomioitavaa tämän viisauden eksentrisyyden kannalta on, että penkki lienee vain parisataa vuotta vanha, ja koko palatsikin vasta parisataa vuotta Caesarin jälkeen rakennettu). Myös totesimme, että moni asia on tässä maailmassa suolattu. Erityisesti pizza. Ja pitsa. Ja koska emme tienneet mikä pitsan tai pizzan nimi on latinaksi, jouduimme muotoilemaan viisauden "Pizza on suolattu" latinaksi muotoon "Panis salitum est." Sitten vaapuimme auringon paahteessa kuin pingviinit kohti Foorumia. Siellä oli paljon raunioita ja rauniotemppeleitä lisää. Ainakin Saturnuksen temppeli ja niin kutsuttu "Niin kutsuttu Romuluksen temppeli" - temppelit.

Paljon voisi kertoa, mutta sanoista ei ole vertoa siihen loistoon, mitä rauniot vihjaavat joskus olleen. Mutta on poistunut mainen kunnia keisarien palatseista. Suurella vaivalla rakensivat kolme keisaria linnaansa, mutta raunioiksi sekin meni. Palasiksi kuin protestanttinen maailma. Itseään ihaillen he nostattivat patsaita ja muistomerkkejä itseistänsä, mutta niin vaan palkakseen saivat sen, että nyt pulut ja kaikenhöyheniset muut sitilinnut kakkivat niiden marmoripinnan valkoiseksi. He eristivät palatsinsa ja puutarhansa muusta Roomasta, mutta niin vain kävi että nykyään jatkuva muukalaisten, turistien ja muiden barbaarilaumojen joukot käyvät viihdyttämään itsiään katsellen entisaikojen kaatunutta kunnianaikaa. Kunnia sille kelle se kuuluu, rauniot niille jotka kunnian ottavat omin luvin.

Sitten mentaalinen kellomme löikin jo ääneti alitajunnassamme osoittaen niitä tuntiaikoja, että meidän tulisi kiirehtiä Foorumilta ulos ehtiäksemme ajoissa Vatikaaniin. Näin myös yritimme tehdä, mutta osoittautui, että kaikenlaiset ulospääsyreitit olivat perin vaikeat löytää. Olo, joka nahkoihimme hiljalleen raunioiden keskellä hiipi kuin näätä, oli varmaan samanlainen kuin Theseuksella kuningas Minoksen palatsin labyrintissä Minotaurosta etsiessään. Lopulta pääsimme ulos ja silmiemme edessä avautui jonkin matkaa käveltyämme nautinnollisen skotlantilaisen Mac Donaldin ravintolan ihana näky... Pääsimme Vatikaanin rajoille hieman ennen sitä hetkeä, jolloin on jo sen jälkeen, kun aurinko on laskenut. Teimme matkalla havainnon, että jokainen vastaantuleva katolinen pappi puhui kännykkään ikään kuin olisi ohjaillut suuren luokan pörssibisneksiä. Ehkäpä näin ei ollut. Tai sitten oli. Ihmeelliseksi ovat anekaupan kirkolliset kiemurat menneet. "Niin menee aneiden kunnia".

Vatikaanin kohdalta on sanottava paljon hyvää. Ensinnäkin se on valtio, jonka rajanylitys oli helpompaa kuin hotellihuoneestamme poistuminen ( - mikä ei aina ole niin helppo juttu. Avaimet aina jossain mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa, kuten taskussa tai ovenlukossa). Toki jotain realistisia sääntöjä oli. Hiljaa piti olla (tietty). Hattuja ei saanut käyttää (tämäkin ilmiselvää. Ainakin oman hattuni pitäminen olisi ollut ja on pyhäinhäväistys missä tahansa tilassa, jopa ulkotilassa). Ja koiria ei saa tuoda sisälle (Cave Canem). Vatikaani on myös äärimmäisen hurskas paikka. Sitä ympäröi Kristuksen, apostolien ja profeettain patsaat ja itse Pietarinkirkko on majesteettiudessaan suurensuuri, peräti iso. Ja mitä kirkko tosin ulkoa on, sitä päinvastoin se on myös sisältä. Valtava sali, joka on täynnä paavien ja muiden pyhien katoliskirkollisten hiipankantajien (eli hiippareiden) kuvia, oli uskomattoman värikäs (vaikkakin himmeä), ja äärimmäisen suuri pyhän tuntu leijui siellä kauttaaltaan kuin sumu Lontoossa. Tämä kaikki veti luterilaisklopinkin niin hiljaiseksi, että suusta pääsi vain "O Domine Christe, Deus incarnatus, salvete Ecclesia tuus"! (Oi Herra Kristus, lihaksi tullut Jumala, pelasta kirkkosi). Oli hienoa nähdä edessä (kaukana siellä) alttarin yläpuolella Pyhän Hengen kyyhkysen maalattuna siihen, missä yleensä on alttaritaulu. Se puhutteli suuremmalla äänellä kuin mitä yksikään kanttori kykenee laulamaan. Myös oli hienoa nähdä paavi Gregorios Suuren hauta - paavin, joka 500-luvun lopulla paimensi ja paavitsi julistautuen olevansa "kaikkien Kristuksen palvelijoiden palvelija." Hieno mies. Ja kun vähiten osasimme sitä odottaa, ilmestyi sivuhuoneesta valkovaatteinen kulkue, urkujen soidessa (Lutherhan EI tuonut urkuja kirkkomusiikkiin), ja alkoi iltatilaisuus. Sitä kuuntelin ymmärtämättä. Loppujen lopuksi kuitenkin kirkossa näkyi joka paikassa se viisaus, että vaikka mainen kunnia katoaa, on iankaikkinen kunnia Jumalan ja Kristuksen. Sitä ei syö ruoste eikä pulujen eritteet, mutta toisaalta se kunnia ei tule kultapäällysteistä eikä ikonitaiteestakaan. Paavia emme nähneet. Uusi yritys esimerkiksi sunnuntaina. Ja toivomme, ettei mainen kunnia katoa meidän tätä yrittäessämme.

Aloitimme kirkollisen ulos leiristä-liikehdinnän, siis poistumisen. Se oli yhtä arvokas kuin sisään-astumisemmekin. Tapasin saksalaisen Leipzigistä kotoisin olevan seurueen, ja tervehdin heitä saksankielellä. He kysyivät mistä tulin, ja suomalaiseksi itseni paljastin. Myös kerroin että saksan kanssa olen ollut tekemisissä vasta viitisen kuukautta. Siihen nähden - he sanoivat - puhuin hyvin. (Kielenkäyttömme oli tässä keskustelussa tosin varsin helppoa, toim.huom.) Kun lähdimme Vatikaanista, oli synkän sininen taivas väriltään jo. Suuntasimme kotia kohti, ja emme pysähtyneet kertaakaan. Paitsi kerran, kun kohtasin taas katusoittajan ja pääsin toistamiseen soittamaan ihmisille julkisesti kitaraa, tällä kertaa myös laulamaan mikkiin (en hiireen, vaan siihen mikrofoniksi kutsuttuun). Dire Straitsia taas, kuinkas muutenkaan.

Jokin Italiassa on kummallisen hienoa. Se ei ole mikään erityisen puhdas kaupunki, verrattuna Suomeen - oikeastaan Josi sanoi, että tätä vasten tajuaa sen, kuinka Suomen jätehuolto toimii neuroottisen hyvin. Eikä Italia ole edes erityisen omalaatuinenkaan, mutta siinä on silti jotain. "Italiassa tulee sellainen olo, että on rakastunut, muttei tiedä, kehen." (J.P.) Ja myöskin koin, että löysimme tänään jotain totuudellista, sitä mitä olimme olleet hakemassakin. Kun kävimme läpi Rooman vaiheita raunioissa ja Paavin valtakunnassa, koimme jotenkin tänään lähentyneemme toisiamme. Ainakin pienessä hississämme jouduimme olemaan jo vallan kiinni, että kaikki sisään mahtuisimme. Ehkäpä siinä onkin elämässä kyse. Tai sitten siinä on kyse siitä, että on "Pizzan, jäätelön ja kahvin oikea yhdistelmä. Ei mikään näistä yksin." (J.P.)
Sic Transit Kalorit Mahaan.

Ave, Roma! Osa 3: Sono Pazzi Questi Romani

Nyt on koittanut toisen roomapäivän (latinaksi Dies Romani) ilta, jopa ehtoo. Otsikon sanojen alkukirjaimet muodostavat Rooman tunnuksen SPQR ("Senatus populusque Romanus", Rooman senaatti ja kansa). Ja hyvinpä osuvasti tuo kuuluisa Asterixin (tai pikemminkin Obelixin) lausahdus sopii kuvaamaan kokemuksia. "Sono Pazzi Questi Romani" nimittäin on italiaksi se, kun mitä samoin tosin suomeksi on "Hulluja nuo roomalaiset" (toc toc toc). Tai siis pikemminkin ei roomalaiset, vaan kaikki muu lössi, joka Roomassa sattuu vaeltamaan. Erityisesti kaikkiruokaiset turistit ja kaikenkarvaiset helppoheikit. Paljon on tapahtunut ja vähän ehdin raportoida. Tähän Herakleen (siis Herculeen (siis Herkuleksen)) urotekoon olen kuitenkin käymässä rohkeasti.

Eilen illalla kauhukolmikkomme kävi pitsa (eli pizza) - illallisella ja totesimme tämän paikallisen räiskäleen vallan verrattomaksi, varsinkin verrattuna suomalaisiin lättyihin. Erityisesti juustoa kehui kulinaristimestari johtaja Purhonen aivan mullistavan maukkaaksi. Sitten katselimme iltaisia nähtävyyksiä, mainituksi tulkoon tässä vaikka Pantheon. Tulin todenneeksi sittemmin toistuneen lausahduksen: "Mitä isommat pylväät, sitä parempi pytinki." Caffe Di Rienzo - kuppilassa ammensimme kahvikupilliset tyytyväisiin ja kofeiinivajetta kärsiviin kurkkuihimme.

Jatkoimme iltapatikointia, kunnes päädyimme Tiber-joen ylittäville silloille. Josin jo ammattimaista otetta lähentelevä valokuvausharrastus (miehellä on mukana kolme eri funktiota palvelevaa loistokameraa) seuraten taltioimme yöllistä Roomaa. Teimme illan hyvän työn poimittuamme maasta arabiankielisen Jehovan todistajien kirjan ja toimitettuamme sen kristillistä hartautta säteillen lähimpään roskiin. Sitten, keisari Hadrianuksen mausoleumilla, eli nykyisellä Pyhän Enkelin linnalla (Castel Sant Angelo) oli katusoittaja laulamassa ja kitaraa soittamassa. Tuo kuusikielinen soitin puhui kanssani samaa kieltä, ja hunajaisesti puhuikin! Yksi asia johti tietenkin (1200-luvun r-katolisen teologin, Tuomas Akvinolaisen causa-erittelyjä seurataksemme) toiseen, ja lopputulos (eli telos) oli se, että pian minä istuin kitara sylissä Castel Sant Angelon edessä, Tiber-joen ylittävällä sillalla, ja soitin kaiuttimista vahvistetulla akustisella kitaralla Dire Straitsin Sultans of Swingiä, Pietarinkirkon häämöttäessä takanani. Jeren mukaan soitto kuului kilometrin päähän, mutta hyvällä tuurilla näin ei ole. Muuten joutuisin pyytämään jokaiselta roomalaiselta tuon kilometrin sisällä anteeksi tökköisintä Sultans-coveria mitä on koskaan luterilainen teologi katolisen kirkon maaperällä kielisoittimella soittanut. Mutta minä nautin suunnattomasti! Tällaista ulkomaanseikkailun tuli ollakin! Ja pitäähän paaville vähän saada rokkia soittaa, ei muuten ole matkasta mitään hyötyä. Palauttaessani kitaraa (hieman anteeksipyytelevin sanankääntein varustettuna) katusoittaja sanoi olevansa tyytyväinen: minä sain soittaa, kun hän poltteli savuketta samalla. Myös sivusta kuuntelevat paikalliset olivat äänistä päätellen tyytyväisiä (tosin en osaa tulkita välttämättä italialaisia äännähdyslajeja oikein).

Lopulta pääsimme viettämään yön ulkoilmassa nukkuen. Tai siis kyllähän me hotellihuoneessamme nukuimme, mutta joku töhö (nimikirjaimilla ESY varustettu), oli unohtanut pistää potikasta ilmastoinnin päälle. Niin että päädyimme nukkumaan pirtsakassa roomalaisen talven astelukemissa, noin kahdentoista celsiuksen asteissa. Eihän sitä aina voi lomallakaan päästä talven vilpoisuutta pakoon.

Aamulla lähdimme ruumiiltamme ja sieluiltamme virkistyneinä aamiaisen kautta jatkamaan tutkimusmatkaa Rooman villin suurkaupungin sykkeeseen. Näimme muun muassa lokin, joka tilasi ruokaa pitseriasta (pizzeriasta). Ja saapasteli (ilman saappaita, tosin) pitkin avoimen kaupan edessä olevaa askelmaa. Tästä jatkoimme kristittyjä enemmän tai vähemmän vainonneen keisari Trajanuksen muistomerkin luo, sekä valtavan kuningas Vittorio Emmanuelin monumentin luo, jonka kiersimme sisältä, ja ulkoa. Tarkennettakoon, että monumentti oli iso, ei Vittorio. Hän oli käsittääkseni normaalin kokoinen italialainen. Monumentin parvelta avatutui huikaiseva näköala Roomaan, ja heti huomasi, kuinka joka paikasta putkahtelivat esiin kirkkojen kupolit kuin tatit sammalmättäältä.

Kun lähdimme sieltä, tein uuden huomion paikallisesta yrittäjyyshengestä. Jatkuvasti meitä lähestyi ne varsinaiset "hullut roomalaiset", nimittäin Rooman valloittaneet senegalilaismiehet, jotka kiihkeällä tavalla yrittivät jonkinlaisia talismaaneja kaupata. Tai jotain ihmeellisiä rannerenkaita ne olivat. Joka kerta kysyttiin samat kysymykset: "Hei, mistä tulette, ai Afrikasta/Suomesta/Saksasta! Hienoa, ota tuosta, tämä, se tuo onnea sinulle. Ei tarvitse antaa rahaa." Ja hetken päästä kysyttiin juuri sitä, että onko kuitenkin annettavissa korvaus. Itsehän en lähtenyt leikkiin mukaan, vaan leikin aivan omaa kielipeliäni ja saksalaista esittäen kieltäydyin. Noh, aivan ensimmäisellä kerralla myös harrastin apologiaa ja kerroin, että minulla on jo siunaaja ja onnen antaja, mutta ei mikään talismaanikoru vaan Jumala. Jatkossa en jaksanut enää vaivautua. Jereä epäiltiin toistuvasti veljekseni, ja jopa eurooppalaiseksi playboyksi. Onhan hänessä toki jotain suomalaisen miehen karismaa, mutta playboytä ei kyllä kenestäkään Helsingin yliopiston teologianopiskelijasta saa! Kaikenlaisia talismaanimaakareita ja huithapelihelppoheikkejä sitä onkaan maailmassa.

Marttyyri Perpetualle omistetulla kirkolla oli teksti "Älä istu, älä syö". Ja eikös siellä istunut iso joukko turisteja syömässä eväitä. Hulluja nuo roomalaisturistit (toc toc toc). Kävimme syömässä lasagnet ja patikoimme eteenpäin. Vaikuttavalla tavalla avautui edessämme mahtava Colosseum. Sen jylhä rakenne ja pylväät todella tekivät tästä pytingistä merkittävän. Colosseumin kiersimme läpi. Mieleeni muistui keisarien Domitianus, Septimus Severus, Marcus Aurelius, Decius ja Diocletianus järjestämät kristittyjen vainot. Noiden jylhien rakennelmien keskellä olevalla areenalla oli heittänyt henkensä uskonsa puolesta moni rohkea ja Herralleen Kristukselle uskollinen kristitty. Pystyin kuvittelemaan autuaan, vanhan Smyrnan piispa Polykarpoksen areenalle, kun häneltä vaadittiin kieltämään uskonsa sanomalla "Alas jumalanpilkkaajat" (siis kristityt, keisarikultin kieltäjät). Hän oli yleisöön kääntynyt yleisöön päin ja todennut "Alas, Jumalan pilkkaajat." (Roomalaiset, jotka Kristusta vainosivat). Tästä hyvästä Polykarpos olikin kuollut Colosseumilla eräänä varhaisimmista kerrotuista marttyyreistä. Ellei sitten ollut kuollut Circus Maximuksella...

Colosseumin koosta saattoi kertoa sekin seikka, että joskus sen areena täytettiin vedellä, ja yleisölle esitettiin kuuluisia meritaisteluita, oikeiden laivojen kera! Useimmiten raakuudet sijoittuivatkin keisarien ja antiikin myyttisten sankareiden urotekojen dramatisointiin. Josi, joka käytännöllisessä tajussaan ja nykypäivän havainnoinnissaan on joskus viisas, jopa nero totesikin sattuvaan tyyliinsä: "On se vaan niin hyvä, että nykyajan väkivaltaviihde on näyteltyä tai piirrettyä." Siinäpä ajattelemista niille, jotka sanovat nykyajan toimintaelokuvia raaoiksi -- niissähän ei antiikin viihteen tavoin heitä kukaan veiviään. Ei ainakaan tarkoituksenmukaisesti. Surullista on, että kristittyjen vainot eivät ole maailmasta loppuneet, vaikka esitykset Colosseumilla on. Rukouksin on hyvä muistaa nykypäivän marttyyreitä ympäri maailmaa. Herramme Kristus on voittanut maailman, vaikka meillä onkin täällä ahdistus.

Colosseumilta poistuessamme jatkoimme kiertelyä pimenevässä illassa. Päädyimme viehättävään pikkukirkkoon, jossa oli katoliseksi kirkoksi hillitty sisustus ja kuvitus. Seinällä näin ristin, jossa luki: "Apri La Porta A Christo Tuo Salvatore". Se kuuluu kotokielellä: "Avaa ovi Kristukselle, joka on pelastajasi." Näin saa jokainen myös tehdä, kielestä ja kotimaasta riippumatta (tai siinä riippuen, ihan miten vaan). Mutta varsinaisen oven avaa evankeliumin sanan kautta Kristus itse. Juuri siksi hän on Salvatore - pelastaja. Hän ei vain ole tehnyt Golgatalla kaiken pelastamiseksemme; hän tekee alusta loppuun jokaisen kohdalla kaiken pelastamisekseen. Hän avaa itse oven, hän tulee itse ovesta sisälle, hän on itse se ovi, josta me tulemme sisälle Jumalan valtakuntaan. Tuon kirkon ovi olikin ainoa meille avonainen tänään. Muiden kirkkojen ovet sulkeutuivat juuri neniemme edestä kiinni, ja meidän edestämme neniemme myötä.

Illalla puhkesi sade, kun etsimme avonaista kirkkoa jossa käydä tiiraamassa. Se vain yltyi ja yltyi. Tuossa trooppisessa vesikuurossa hetken käveltyämme totesi Jere kuolemattoman lotkautuksen: "Kengissäni lainehtii vesi." (Latinaksi se kuuluu kai "In calceamenti mei aguam lambere"). Kotomatkalla poikkesimme viehättävässä kaupassa ostamassa iltapalaa. Puhuin saksaa, kuten muutenkin pyrin koko päivän italialaismyyjille tekemään. He usein mukisematta vastasivat saksaksi takaisin. Kaikista parhaiten sitä osasi ehkä lipunmyyjä Colosseumin luukulla. Roomalaiset natiivit ovat muutenkin osoittautuneet kaikeksi muuksi kuin hulluiksi; äärimmäisen mukavia, ystävällisiä lämpimiä ihmisiä ovat he. Sitä kai se välimerellisyys teettää.

Ave, Roma! Osa 2: Exodus

Ja tapahtui sinä päivänä, että johtaja Purhoselta kävi käsky, että koko SEP:n tuli suorittaa maanpako. Tämä maanpako eli exodus oli Esan ensimmäinen ja tapahtui Jeren ollessa Pohjois-Haagan päälegaattina. Niin Esakin lähti Pohjois-Haagasta, Helsingin territoriosta ylös Lentoasemalle, Espoon kaupunkiin, Vantaalle (hän oli Yli-Vainioin huonetta ja sukua), kirjoituttamaan itseään lähtevien joukkoon, yhdessä kumppaniensa Jeren ja Josin kanssa, joiden matkalaukut olivat raskaat.

Yövyin Viikissä ja lähtökello kumahti aamutuimaan, peräti kukonlaulun aikaan, kello 9.25. Jere seikkailuhenkisenä konkarina taisteli tiensä asemalle soolona, kun itse lähdin Josin vartioimana. Ilmeisesti jokin korkeampi taho oli ilmoittanut, että tuota töhöä pitää vahtia, muuten se vielä eksyy vaikka Espanjaan!

Matkailu kyllä nuorentaa ja avartaa! Monta kertaa piti ainakin laukkua avarrella ja sulkea: Kotona ja vielä tullissakin. Ja nuorentuminenkin lieni vallan konkreettista, sillä bussikuski myi minulle lastenlipun. Niin nopeasti sekin käy! Enkä ehtinyt sataaviittäkymmentä metriä kauemmaksi kotoa! Kuka olisi sen voinut ennalta ötväillä?

Asemalle päädyimme sen suuremmitta seikkailuitta. Siellä sitten puolue kasaantui ja piti laki-evankeliumi -sääteisen aitoluterilaisen hampurilais-tankkauksen. Huomionarvoista oli, että hinnat olivat aika jäätävät, jopa siinä määrin että Jere joutui syljeksimään jäänpaloja tarjottimelleen juodessaan hampaitavihlovaa kolajuomaa (tai colajuomaa, mikäli joku niin haluaa sen ilmaista).

Sitten siirryimmekin tullaukseen. Tullauksen tulikokeesta tultuamme tupsahti kuin tilauksesta tauluun teksti: Rooma -- laituri 18, "On Board". Lentokoneeseenhan siirrytään, kun se pöydällä on. Kentällä nökötti kaunis, sulavalinjainen boeing-kone, jonka uljasta kotkanperäsintä koristi mitä maalauksellisin kuva setä-Sörenistä, siis Søren Kierkegaardista, tanskallisesta filosofi-teologista ja eksistentialismin isästä. Mikäpä sen parempi kone "Suomen Eksistentialistisen Puolueen" kuljettajaksi. Pidimme koneesta niin paljon, että meidän oli aivan pakko siirtyä viereiseen, ahtaaseen ja vaatimattomaan koneeseen, jotta saisimme parhaiten otettua Kierkegaardin kuvan (Josi linkkasikin siitä kuvaan sosiaaliseen Naamattuun eli facebookiin). Yllättäen kone lähtikin kiihdyttämään ja lentoon. Ja juuri tämäpä kone olikin Roomaan menossa. Søren jatkoi sen sijaan juuri sinne edellä mainittuun Espanjaan.

Lentokone se on merkittävä kapistus. Yksi metallisilinteri, siipeilijöillä varustettuna, hyödyntää työntöä, vastusta, vetoa ja nostoa siten että se ottaa vauhtia kuin pituushyppääjä ja päätyy semmoiseen nopeuteen, ettei vain yksinkertaisesti kykene maassa pysyä! Ja maasta me siten ponnistimmekin. Ja Suomen maasta siinä samalla. Kone suoritti siis omasta takaa taivaisiin astumisen (Ascendio Caelis). Lento Italiaan onkin siis jollain omituisella tavalla metallisikarin jättiloikka, jonka toiminnasta ei ymmärrä kukaan kuolevainen, ainoastaan yksin fyysikot uneksiessaan näkymättömistä alkeisvoimista.

Koneessa ehdottoman parasta oli istuminen. Se oli myös kamalinta, sillä muuta siellä ei kukaan itseään kunnioittamaton suomalainen mies uskalla tehdä. Jere tosin käytti aikansa hyödyksi, ja opetteli Italiaa (pääosin tärkeitä fraaseja, kuten "Puuttuuko taivaasta enkeli" (Nel cielo manca un angelo?)). Itse valmistauduin suureen saksahuijaukseen, jonka aika koittaisi kunhan koneemme laskeutuisi alas Italiaan. Myös otin kuvan Alpeista (die Alpen), siis niistä ihan originaaleista (Alpen Original), kun ne ylitimme. Pieniltä ne näyttivät, mutta tiesin, kuinka silmä huijaa. Martti Syrjä runoileekin tästä: "Muuttui pieneksi, ymmärrän, koska näen nyt enemmän". Ylitimme Adrianmeren (jonka nimen etymologia juureutunee Rooman keisari Hadrianukseen. Ei, kun sittenkin Adrianin/Atrian kaupunkiin). Mietimme, että tässäkö se kuuluisa Atrian kaupunki on, josta kaikki ne pikkupitsat saapuvat. Ja ennen kuin huomasimmekaan, tuli kapteeniltamme ilmoitus että kohta saavumme Roomaan (hän tosin ilmaisi sen toisella kielellään, mikä ei suinkaan ollut suomi).

Lentokentältä lähdimme eloisan vanhan miehen pakukyydillä kohti hotellia. Välimeren ilma siveli sieraimiamme kuin ammattimaalari taloa. Ajoimme kuuluisan Tiberin-joen yli, joka oli, kuten Jere osuvasti sanoi, perin ruskea lätäkkö. Maksoimme hotellin ja kotiuduimme eli dominoiduimme huoneeseemme, jonka ikkunoista avautui viehättävä näköala sälekaihtimiin.

Yritin muistaa puhua saksaa, mutta unohdin sen varsin luovasti. Täällä kuulee niin montaa mongerrusta, että pian lähtee mikä kieli vaan. Tosin tilsaisuuksiakaan ei ole vielä montaa ehtinyt kertyä. Monet seikkailut vielä odottavat meitä, niin haistan. Ei kun, sehän olikin vaan tuo alakerran ristorante. Ciao!