Laila tov! Elikkäs hyvvee ehtoota!
Sapatin vietto täällä Israelissa ompi sujunut rauhallisesti ja leväten. Kukaan ei ahkeroi, ei tee työtä, eikä lähde sapatinmatkaa pidemmälle kotoaan, paitsi ehkä synagoogaan.
Jos siis on juutalainen hän. (Israelissa yllättävän moni miljoona on).
Sen sijaan, jos on laillani umpiluterilainen pakanakristitty, joka on tullut Israeliin patikoimaan, on edessä sapattinakin kunnon talsiminen. Niinkuin olikin. Ja kaikessa karuudessaan hieno olikin! Enpä tiedä, kuinka kauan pitää katsella vuoria, että niistä saisi tarpeekseen... selkeästi enemmän kuin peilikuvaansa, se on varmaa se! Paitsi jos on Narkissos hän. Niin silloin ompi suurin oman elämän rakkaus ja intohimo juuri siellä peilissä.
Mutta kylläpä olikin kerrassaan kaunis kaikessa karuudessaan erämaa!
Siispä vietin ryhmäni (tai siis enhän minä toki sen ryhmän johtaja ole, osallinen jäsenyydestä vain. Kuten on S-kortin omistajajäsen kanssa osaomistaja S-ryhmää, vaikkei tosin mitään omistakaan) kanssa lauantain erämaassa patikoiden. Tällä kertaa kävi matka Kuolleen meren eteläosaan, jossa odotti suolakentät ja Sodoman alue.
Sodoman suolavuorelle kipusimme. Jo alkumatkassa meille esiteltiin Lootin vaimon suolapatsas (tai siis yksi niistä), niin eipä jäänyt se arveluttamaan.
Loothan oli siis se heppu, joka Aabrahamin veljenpoikana seurasi setäänsä luvattuun maahan. Siellä hän sai valita asuinsijakseen vehreän siddimin laakson ja saapui lopulta Sodomaan ja asettui sinne. Hän oli se heppu, joka vastaanotti vieraakseen enkelit, jotka olivat tulleet kaupunkiin tekemään tilit selviksi. Kuten kunnon länkkärit ja skoopparit ainakin. Ja hän oli se heppu, joka puoliväkisin pakotettiin pakenemaan Sodomasta -sillä vaikka Aabraham olikin itämaisen basaarin tapaan tinkinyt ja rukoillen saanut Jumalan armahtamaan Sodomaa edes kymmenen vanhurskaan tähden, ei sieltä löytynyt Lootin lisäksi ketään. Siksi hänet pelastettiin perheineen, mutta kaupungille kävi kuten Kälviällä. (Eli huonosti. Kuuluisasti Popeda-yhtyeen keikkabussin rengas puhkesi Kälviällä. Sodoman tapauksessa puhkesi se laakso, jossa se sijaitsi. Siis se vehreä ja kaunis). Ja Loot oli se heppu, jonka vaimo (kuten e.m. mainittiin) muuttui suolapatsaaksi katsoessaan Sodoman hävitystä. Kauhistus. Hävityksen kauhistus!
Sodoman alue ei siis enää nykyään ole vehreää ja sen kauneuskin on karua kuin blues-musiikki. Nykyään on alue pelkkää elotonta erämaata, suolaista ja kuivaa erämaata. Kohteemme oli "Sodoman vuori". Niin kutsuttu. Itse Sodomaa ei kukaan ole löytänyt. Luulen, että itse se sijaitseepi Kuolleen meren pohjassa. Kiipesimme Sodoman vuorelle, joka oli kaunis ja kiva kiivetä. Jos siis pitää kauniina valkoista vuorenpahasta ja kivana kiipeämisenä jyrkän ja paikoitellen kapean polun taittamista. Minä pidin. Maisemat olivat upeat, ja matkaa taittaessa sai hypistellä kaikenlaisia kiviä ja unelmoida löytävänsä muinaisen kalan fossiilin. Tai kalapuikkoja. Jopa korkean paikan kammoni pysyi yhtä hetkeä lukuunottamatta piilotilassa.
Sodoman vuorelta bussiuduimne ja ajaa hurautimme Jerusalemiin. Tai siis emme me ajaneet, vaan kuskimme Nasser, joka onkin sellainen konkari, että alta pois! Ja samaa mieltä hän oli töötttäilyn perusteella itsekin. Rennompaa heppua, joka asiallisesti tekee työnsä saa hakea. Ja kannattaakin hakea. Ovat harvassa he.
Saavutimme Jerusalemin, tuon Siionin vuorelle (mm.) rakennetun ex-Jebus-kaupungin iltasella, hiukka ennen sapatin päättymistä, ja hotelliuduimme maan yhteen vanhimmista hotelleista. Todennäköisesti kyseessä ei silti ollut yksi niistä yläsaleista ja majataloista, joissa Jeesus opetuslapsineen vietti viimeistä ehtoollista (tietyssä mielessä se oli toisaalta myös ensimmöinen laatuaan ehtoollinen, huom.huom.). Se sijainneitsi lähempänä silloista temppeliä.
Meitä varoitettiin n.s. Jerusalem-syndroomasta, joka voi monelle kristitylle ylihengellisesti virittyneelle sielulle käydä. Voi vaikka alkaa kuvitella olevansa jokin profeetta, kuningas Daavidin ikarnaatio tai toinen Ilmestyskirjassa olevasta säkkiin pukeutuneesta todistajasta. Tai vaikka Bileamin aasi. Usein tämä on harmitonta, joskus hyvinkin harmillista. Esimerkiksi silloin, kun enkeli-ilmestyksen jälkimainingeissa ihmettyy niin, että pitää riisua vaatteet ja appo-alasti kuin mato juosta kaupungin katuja. Näin on kuulemma käynyt. Ja ymmärrän hyvin. En juoksijaa, vaan niitä viranomaisia, jotka hävetystä vastustaen nappasivat tuon juoksentelijanakupellen lasarettiin.
En tiedä, vaikuttiko Jerusalem-syndrooma vai muuten vaan siionismi minuun, mutta retkikunnan kitaraa ulkoiluttaessani liityin soittamaan kadulla. (TAAS! Nöinhän jo Roomassa kävi...) Tosin en yksin, vaan ylistysmusiikkiporukan muassa. Todennäköisesti oikea diagnoosi on silti yllytyshulluus... Ja tämä operaatio suoritettiin tietty ex tempore, kuinkas muuten. (No, ehkä harjoitellen, siten muuten. Mutta ei ollut mahdollisuutta siihen nyt.) Se tuli taltioitua ja katseltavaksi seurueemne Watsapp-ryhmään. Ja luultavasti myös Israelin paikallis-uutisiin. Ken tietää (vaan en minä).
Shabbat Shalom!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti