Patikkaposti Israelista jatkuu!
Torstaina ja perjantaina siirryimme Aradin aavikoilta kohti meren rantaa!
Mutta ettei matka aivan liian suoraviivaista olisi, koukkasimme Masadan vuorilinnan kautta. Tuo valtava Herodes Suuren (joka kuuluisasti oli yks styranki, vaikkakin oiva arkkitehti) valmistama rakennuskonserni sisälsi muun muassa,vanhan palatsin, kylpylän saunoineen, ruokavarastot, vesijohtojärjestelmän, sekä vanhimman löydetyn synagogan. Synaagoogauduimme eli kokoomnuimme vuoren laelle pikkupolkua pitkin ja tutustuimme tuon linnoitukse historiaan ja muuhunkin sisälmykseen tarkasti. Ja surullinenhan tuon paikan historia on, surullinen kuin kolja kuivalla maalla.
Siellä kukistui ensimmäisen juutalaissodan viimeinen joukko roomalaispiiritykseen vuonn 73. (Siis ensimmäistä vuosisataa, ei 19-.)
Ja jos ylöskiipu oli roomalaisilta kestänyt vuosia, ei meidänkään alaslaskeumamme ollut mikään mailman helpoin. 400 metrin korkeudesta hoipuin kapeaa vuoristoraittia, käärmepolkua pitkin kohto vuoren juurta ja rakasta maankamaraa. Ylhäällä hikoilutti kämmeniäni kuin ensitteffeillä käyvällä. Mutta alashan vain pääsinkin, tuon suuren viisauden mukaan, joka toteaa: "Mikä vaivoin ylös pääsee, puoli-itsestään alas taas vajoaa. Tätä viisautta olikin koko Kuolleen meren alue noudattanut, sillä se oli vajonnut hautaan -eikun siis muodostanut hautavajoaman, jolla oli saman verran mataluutta, kuin Masadalla korkeutta (n. 400m)... ja ehkäpä.juuri siitä syystä! Masadaan sopii hyvin psalmi 31, jonka jokahinen voi omatoimidedti lukea. Ja kannattaakin. Jos haluaa tietää, miksi, kannattaa lukea. Niin sillähän se selviää.
Masadan jälkeen yhytimme Kuolleen meren. Mutta vaikka tuo meri saavutettiinkin, ei se suonut suurta iloa nenälle ja iholle, sillä kyseessä oli Kuollut meri; toisilta nimiltään Suolameri, asfalttimeri, Lootin meri ja Haisumeri (runsaan rikkipitoisuuden tähden prutkauttelee rutakko pierunhajua vallan säännöllisesti). Tuossa suolaliuoksessa sitten lotrasimme hetken, ja syystä, että meren suolapitoisuus on n. 30%, siis jokseenkin sama, kuin itäsuomalaisten noteermaaliaterian, emne uineet vaan melkeimpä.istuen lilluimme kuin ulpukat. Tosin itse puolet ajasta talutin muita meren -ah niin ihanissa- suolapalleroisessa, kivisessä ja piikittelevässä pohjassa tukien. Hauska oli hetki kellua, mutta pohja siis oli kyllä pohjanoteeraus! Varsinkin, kun sillä astuminen sai monille infernaalisen tilan valtaan (allekirjoittanut tietty oli hobittijalkapohjillaan kuin bakteeri kuolleessa meressä, siis pärjäsi nipin napin suurempia itkemättä). Toisella puolla puneesi Mooabin vuoret.
Perjantaina vierailimme Een Gedissä Daavidin lähteellä. Laakso ja sitä laaksottava vuoristo oli niin mykistävä ja sanoin kuvaamattoman kaunis, etä sanat katoavat (paitsi sitähän se tarkoittaa, ja sanotuksi tulleena nytkin sanat löytyivöt. Filosofeillechaastetta tästä!). Kuljimme puronvartta lähteelle ja vesiputoukselle, ja yritin pysyä kuivakenkäisenä. Ja onnistuinkin! Paitsi että en, vaan kastelin ne kyllä varsin alussa. Lopussa olisin onnistunut, ellen olisi jo alussa epäonnistunut.
Kyseessä oli siis vuoristo, jossa Daavid pakeni itkupotkuraivareita ja naamanviherryskateutta sairastavaa kuningas Saulia, ja jossa hän Saulin suorittaessa kuninkaallista ulostusrutiinia luolassa, sai osoittaa lojaaliuttaan leikkaamalla Saulin elintörkeiden ruumiinosien sijasta tämän viittaa.
Helppoa ei ole Daavidilla ollut. Kuten tästä sävelletyt balladit, psalmit 57 ja 142 osoittavat (suosittelen lukemaan. Että ymmärrätte viittauksen. Viit, viit!!!)
Sapatti iski pälle kuin korppikotka, ja siksi majapaikkamme päivällinen oli juhlava juutalaisten sapattiateriatyyliin. Juuralaiasaterioitsijoita myöten. Hyvä oli levolle siirtyä.
Ja valmistua tuleviin patukoihin.
Eikun patikoihin.
Pikku virhe, ei muutanne asiaa paljoakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti