Ave, Roma! Osa 2: Exodus

Ja tapahtui sinä päivänä, että johtaja Purhoselta kävi käsky, että koko SEP:n tuli suorittaa maanpako. Tämä maanpako eli exodus oli Esan ensimmäinen ja tapahtui Jeren ollessa Pohjois-Haagan päälegaattina. Niin Esakin lähti Pohjois-Haagasta, Helsingin territoriosta ylös Lentoasemalle, Espoon kaupunkiin, Vantaalle (hän oli Yli-Vainioin huonetta ja sukua), kirjoituttamaan itseään lähtevien joukkoon, yhdessä kumppaniensa Jeren ja Josin kanssa, joiden matkalaukut olivat raskaat.

Yövyin Viikissä ja lähtökello kumahti aamutuimaan, peräti kukonlaulun aikaan, kello 9.25. Jere seikkailuhenkisenä konkarina taisteli tiensä asemalle soolona, kun itse lähdin Josin vartioimana. Ilmeisesti jokin korkeampi taho oli ilmoittanut, että tuota töhöä pitää vahtia, muuten se vielä eksyy vaikka Espanjaan!

Matkailu kyllä nuorentaa ja avartaa! Monta kertaa piti ainakin laukkua avarrella ja sulkea: Kotona ja vielä tullissakin. Ja nuorentuminenkin lieni vallan konkreettista, sillä bussikuski myi minulle lastenlipun. Niin nopeasti sekin käy! Enkä ehtinyt sataaviittäkymmentä metriä kauemmaksi kotoa! Kuka olisi sen voinut ennalta ötväillä?

Asemalle päädyimme sen suuremmitta seikkailuitta. Siellä sitten puolue kasaantui ja piti laki-evankeliumi -sääteisen aitoluterilaisen hampurilais-tankkauksen. Huomionarvoista oli, että hinnat olivat aika jäätävät, jopa siinä määrin että Jere joutui syljeksimään jäänpaloja tarjottimelleen juodessaan hampaitavihlovaa kolajuomaa (tai colajuomaa, mikäli joku niin haluaa sen ilmaista).

Sitten siirryimmekin tullaukseen. Tullauksen tulikokeesta tultuamme tupsahti kuin tilauksesta tauluun teksti: Rooma -- laituri 18, "On Board". Lentokoneeseenhan siirrytään, kun se pöydällä on. Kentällä nökötti kaunis, sulavalinjainen boeing-kone, jonka uljasta kotkanperäsintä koristi mitä maalauksellisin kuva setä-Sörenistä, siis Søren Kierkegaardista, tanskallisesta filosofi-teologista ja eksistentialismin isästä. Mikäpä sen parempi kone "Suomen Eksistentialistisen Puolueen" kuljettajaksi. Pidimme koneesta niin paljon, että meidän oli aivan pakko siirtyä viereiseen, ahtaaseen ja vaatimattomaan koneeseen, jotta saisimme parhaiten otettua Kierkegaardin kuvan (Josi linkkasikin siitä kuvaan sosiaaliseen Naamattuun eli facebookiin). Yllättäen kone lähtikin kiihdyttämään ja lentoon. Ja juuri tämäpä kone olikin Roomaan menossa. Søren jatkoi sen sijaan juuri sinne edellä mainittuun Espanjaan.

Lentokone se on merkittävä kapistus. Yksi metallisilinteri, siipeilijöillä varustettuna, hyödyntää työntöä, vastusta, vetoa ja nostoa siten että se ottaa vauhtia kuin pituushyppääjä ja päätyy semmoiseen nopeuteen, ettei vain yksinkertaisesti kykene maassa pysyä! Ja maasta me siten ponnistimmekin. Ja Suomen maasta siinä samalla. Kone suoritti siis omasta takaa taivaisiin astumisen (Ascendio Caelis). Lento Italiaan onkin siis jollain omituisella tavalla metallisikarin jättiloikka, jonka toiminnasta ei ymmärrä kukaan kuolevainen, ainoastaan yksin fyysikot uneksiessaan näkymättömistä alkeisvoimista.

Koneessa ehdottoman parasta oli istuminen. Se oli myös kamalinta, sillä muuta siellä ei kukaan itseään kunnioittamaton suomalainen mies uskalla tehdä. Jere tosin käytti aikansa hyödyksi, ja opetteli Italiaa (pääosin tärkeitä fraaseja, kuten "Puuttuuko taivaasta enkeli" (Nel cielo manca un angelo?)). Itse valmistauduin suureen saksahuijaukseen, jonka aika koittaisi kunhan koneemme laskeutuisi alas Italiaan. Myös otin kuvan Alpeista (die Alpen), siis niistä ihan originaaleista (Alpen Original), kun ne ylitimme. Pieniltä ne näyttivät, mutta tiesin, kuinka silmä huijaa. Martti Syrjä runoileekin tästä: "Muuttui pieneksi, ymmärrän, koska näen nyt enemmän". Ylitimme Adrianmeren (jonka nimen etymologia juureutunee Rooman keisari Hadrianukseen. Ei, kun sittenkin Adrianin/Atrian kaupunkiin). Mietimme, että tässäkö se kuuluisa Atrian kaupunki on, josta kaikki ne pikkupitsat saapuvat. Ja ennen kuin huomasimmekaan, tuli kapteeniltamme ilmoitus että kohta saavumme Roomaan (hän tosin ilmaisi sen toisella kielellään, mikä ei suinkaan ollut suomi).

Lentokentältä lähdimme eloisan vanhan miehen pakukyydillä kohti hotellia. Välimeren ilma siveli sieraimiamme kuin ammattimaalari taloa. Ajoimme kuuluisan Tiberin-joen yli, joka oli, kuten Jere osuvasti sanoi, perin ruskea lätäkkö. Maksoimme hotellin ja kotiuduimme eli dominoiduimme huoneeseemme, jonka ikkunoista avautui viehättävä näköala sälekaihtimiin.

Yritin muistaa puhua saksaa, mutta unohdin sen varsin luovasti. Täällä kuulee niin montaa mongerrusta, että pian lähtee mikä kieli vaan. Tosin tilsaisuuksiakaan ei ole vielä montaa ehtinyt kertyä. Monet seikkailut vielä odottavat meitä, niin haistan. Ei kun, sehän olikin vaan tuo alakerran ristorante. Ciao!