Eilen illalla kauhukolmikkomme kävi pitsa (eli pizza) - illallisella ja totesimme tämän paikallisen räiskäleen vallan verrattomaksi, varsinkin verrattuna suomalaisiin lättyihin. Erityisesti juustoa kehui kulinaristimestari johtaja Purhonen aivan mullistavan maukkaaksi. Sitten katselimme iltaisia nähtävyyksiä, mainituksi tulkoon tässä vaikka Pantheon. Tulin todenneeksi sittemmin toistuneen lausahduksen: "Mitä isommat pylväät, sitä parempi pytinki." Caffe Di Rienzo - kuppilassa ammensimme kahvikupilliset tyytyväisiin ja kofeiinivajetta kärsiviin kurkkuihimme.
Jatkoimme iltapatikointia, kunnes päädyimme Tiber-joen ylittäville silloille. Josin jo ammattimaista otetta lähentelevä valokuvausharrastus (miehellä on mukana kolme eri funktiota palvelevaa loistokameraa) seuraten taltioimme yöllistä Roomaa. Teimme illan hyvän työn poimittuamme maasta arabiankielisen Jehovan todistajien kirjan ja toimitettuamme sen kristillistä hartautta säteillen lähimpään roskiin. Sitten, keisari Hadrianuksen mausoleumilla, eli nykyisellä Pyhän Enkelin linnalla (Castel Sant Angelo) oli katusoittaja laulamassa ja kitaraa soittamassa. Tuo kuusikielinen soitin puhui kanssani samaa kieltä, ja hunajaisesti puhuikin! Yksi asia johti tietenkin (1200-luvun r-katolisen teologin, Tuomas Akvinolaisen causa-erittelyjä seurataksemme) toiseen, ja lopputulos (eli telos) oli se, että pian minä istuin kitara sylissä Castel Sant Angelon edessä, Tiber-joen ylittävällä sillalla, ja soitin kaiuttimista vahvistetulla akustisella kitaralla Dire Straitsin Sultans of Swingiä, Pietarinkirkon häämöttäessä takanani. Jeren mukaan soitto kuului kilometrin päähän, mutta hyvällä tuurilla näin ei ole. Muuten joutuisin pyytämään jokaiselta roomalaiselta tuon kilometrin sisällä anteeksi tökköisintä Sultans-coveria mitä on koskaan luterilainen teologi katolisen kirkon maaperällä kielisoittimella soittanut. Mutta minä nautin suunnattomasti! Tällaista ulkomaanseikkailun tuli ollakin! Ja pitäähän paaville vähän saada rokkia soittaa, ei muuten ole matkasta mitään hyötyä. Palauttaessani kitaraa (hieman anteeksipyytelevin sanankääntein varustettuna) katusoittaja sanoi olevansa tyytyväinen: minä sain soittaa, kun hän poltteli savuketta samalla. Myös sivusta kuuntelevat paikalliset olivat äänistä päätellen tyytyväisiä (tosin en osaa tulkita välttämättä italialaisia äännähdyslajeja oikein).
Lopulta pääsimme viettämään yön ulkoilmassa nukkuen. Tai siis kyllähän me hotellihuoneessamme nukuimme, mutta joku töhö (nimikirjaimilla ESY varustettu), oli unohtanut pistää potikasta ilmastoinnin päälle. Niin että päädyimme nukkumaan pirtsakassa roomalaisen talven astelukemissa, noin kahdentoista celsiuksen asteissa. Eihän sitä aina voi lomallakaan päästä talven vilpoisuutta pakoon.
Aamulla lähdimme ruumiiltamme ja sieluiltamme virkistyneinä aamiaisen kautta jatkamaan tutkimusmatkaa Rooman villin suurkaupungin sykkeeseen. Näimme muun muassa lokin, joka tilasi ruokaa pitseriasta (pizzeriasta). Ja saapasteli (ilman saappaita, tosin) pitkin avoimen kaupan edessä olevaa askelmaa. Tästä jatkoimme kristittyjä enemmän tai vähemmän vainonneen keisari Trajanuksen muistomerkin luo, sekä valtavan kuningas Vittorio Emmanuelin monumentin luo, jonka kiersimme sisältä, ja ulkoa. Tarkennettakoon, että monumentti oli iso, ei Vittorio. Hän oli käsittääkseni normaalin kokoinen italialainen. Monumentin parvelta avatutui huikaiseva näköala Roomaan, ja heti huomasi, kuinka joka paikasta putkahtelivat esiin kirkkojen kupolit kuin tatit sammalmättäältä.
Kun lähdimme sieltä, tein uuden huomion paikallisesta yrittäjyyshengestä. Jatkuvasti meitä lähestyi ne varsinaiset "hullut roomalaiset", nimittäin Rooman valloittaneet senegalilaismiehet, jotka kiihkeällä tavalla yrittivät jonkinlaisia talismaaneja kaupata. Tai jotain ihmeellisiä rannerenkaita ne olivat. Joka kerta kysyttiin samat kysymykset: "Hei, mistä tulette, ai Afrikasta/Suomesta/Saksasta! Hienoa, ota tuosta, tämä, se tuo onnea sinulle. Ei tarvitse antaa rahaa." Ja hetken päästä kysyttiin juuri sitä, että onko kuitenkin annettavissa korvaus. Itsehän en lähtenyt leikkiin mukaan, vaan leikin aivan omaa kielipeliäni ja saksalaista esittäen kieltäydyin. Noh, aivan ensimmäisellä kerralla myös harrastin apologiaa ja kerroin, että minulla on jo siunaaja ja onnen antaja, mutta ei mikään talismaanikoru vaan Jumala. Jatkossa en jaksanut enää vaivautua. Jereä epäiltiin toistuvasti veljekseni, ja jopa eurooppalaiseksi playboyksi. Onhan hänessä toki jotain suomalaisen miehen karismaa, mutta playboytä ei kyllä kenestäkään Helsingin yliopiston teologianopiskelijasta saa! Kaikenlaisia talismaanimaakareita ja huithapelihelppoheikkejä sitä onkaan maailmassa.
Marttyyri Perpetualle omistetulla kirkolla oli teksti "Älä istu, älä syö". Ja eikös siellä istunut iso joukko turisteja syömässä eväitä. Hulluja nuo roomalaisturistit (toc toc toc). Kävimme syömässä lasagnet ja patikoimme eteenpäin. Vaikuttavalla tavalla avautui edessämme mahtava Colosseum. Sen jylhä rakenne ja pylväät todella tekivät tästä pytingistä merkittävän. Colosseumin kiersimme läpi. Mieleeni muistui keisarien Domitianus, Septimus Severus, Marcus Aurelius, Decius ja Diocletianus järjestämät kristittyjen vainot. Noiden jylhien rakennelmien keskellä olevalla areenalla oli heittänyt henkensä uskonsa puolesta moni rohkea ja Herralleen Kristukselle uskollinen kristitty. Pystyin kuvittelemaan autuaan, vanhan Smyrnan piispa Polykarpoksen areenalle, kun häneltä vaadittiin kieltämään uskonsa sanomalla "Alas jumalanpilkkaajat" (siis kristityt, keisarikultin kieltäjät). Hän oli yleisöön kääntynyt yleisöön päin ja todennut "Alas, Jumalan pilkkaajat." (Roomalaiset, jotka Kristusta vainosivat). Tästä hyvästä Polykarpos olikin kuollut Colosseumilla eräänä varhaisimmista kerrotuista marttyyreistä. Ellei sitten ollut kuollut Circus Maximuksella...
Colosseumin koosta saattoi kertoa sekin seikka, että joskus sen areena täytettiin vedellä, ja yleisölle esitettiin kuuluisia meritaisteluita, oikeiden laivojen kera! Useimmiten raakuudet sijoittuivatkin keisarien ja antiikin myyttisten sankareiden urotekojen dramatisointiin. Josi, joka käytännöllisessä tajussaan ja nykypäivän havainnoinnissaan on joskus viisas, jopa nero totesikin sattuvaan tyyliinsä: "On se vaan niin hyvä, että nykyajan väkivaltaviihde on näyteltyä tai piirrettyä." Siinäpä ajattelemista niille, jotka sanovat nykyajan toimintaelokuvia raaoiksi -- niissähän ei antiikin viihteen tavoin heitä kukaan veiviään. Ei ainakaan tarkoituksenmukaisesti. Surullista on, että kristittyjen vainot eivät ole maailmasta loppuneet, vaikka esitykset Colosseumilla on. Rukouksin on hyvä muistaa nykypäivän marttyyreitä ympäri maailmaa. Herramme Kristus on voittanut maailman, vaikka meillä onkin täällä ahdistus.
Colosseumilta poistuessamme jatkoimme kiertelyä pimenevässä illassa. Päädyimme viehättävään pikkukirkkoon, jossa oli katoliseksi kirkoksi hillitty sisustus ja kuvitus. Seinällä näin ristin, jossa luki: "Apri La Porta A Christo Tuo Salvatore". Se kuuluu kotokielellä: "Avaa ovi Kristukselle, joka on pelastajasi." Näin saa jokainen myös tehdä, kielestä ja kotimaasta riippumatta (tai siinä riippuen, ihan miten vaan). Mutta varsinaisen oven avaa evankeliumin sanan kautta Kristus itse. Juuri siksi hän on Salvatore - pelastaja. Hän ei vain ole tehnyt Golgatalla kaiken pelastamiseksemme; hän tekee alusta loppuun jokaisen kohdalla kaiken pelastamisekseen. Hän avaa itse oven, hän tulee itse ovesta sisälle, hän on itse se ovi, josta me tulemme sisälle Jumalan valtakuntaan. Tuon kirkon ovi olikin ainoa meille avonainen tänään. Muiden kirkkojen ovet sulkeutuivat juuri neniemme edestä kiinni, ja meidän edestämme neniemme myötä.
Illalla puhkesi sade, kun etsimme avonaista kirkkoa jossa käydä tiiraamassa. Se vain yltyi ja yltyi. Tuossa trooppisessa vesikuurossa hetken käveltyämme totesi Jere kuolemattoman lotkautuksen: "Kengissäni lainehtii vesi." (Latinaksi se kuuluu kai "In calceamenti mei aguam lambere"). Kotomatkalla poikkesimme viehättävässä kaupassa ostamassa iltapalaa. Puhuin saksaa, kuten muutenkin pyrin koko päivän italialaismyyjille tekemään. He usein mukisematta vastasivat saksaksi takaisin. Kaikista parhaiten sitä osasi ehkä lipunmyyjä Colosseumin luukulla. Roomalaiset natiivit ovat muutenkin osoittautuneet kaikeksi muuksi kuin hulluiksi; äärimmäisen mukavia, ystävällisiä lämpimiä ihmisiä ovat he. Sitä kai se välimerellisyys teettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti