Keskiviikko Roomassa valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Samalla meille matkalaisille valkeni se, että tänään pitäisi aikatauluttaa aktiotamme, jotta selviäisimme matkailusta kunnialla. Ja koska perustamamme ja muodostamamme puolue SEP (Suomen Eksistentialistinen Puolue) on hyvinkin deantifilosofinen kontrapolitiikkaa harrastava puolue, oli aika aloittaa varsinainen poliittisten vaikutteiden kerääminen Roomasta. Kaikkihan sen tietävät, että Rooma (tai siis Kreikka) on koko länsimaisen sivistyksen kehto, ja roomalainen (tai siis kreikkalainen) filosofia on koko länsimaisen viisauden alkulähde. Myöskin kristilliset juuremme ovat roomalaisessa maailmassa (alueella, jossa juutalaiset elivät jo ennen roomalaisia, ja jossa puhuttiin kreikkaa). Hmmm... ehkäpä pitäisi myöhemmin matkata sitten Kreikkaan perehtymään puolueemme filosofisiin juuriin. Mutta silti opittavaa on Roomassa kuin kaloreita suklaajäätelössä. Tavoitteena oli vierailla Forum Romanumilla, siis antiikkisessa Rooman keskustassa; sekä matkata Vatikaaniin ja Pietarinkirkkoon. Eli toisin sanoen suorittaa eräänlainen historiallinen siirtymä pakanallisen Rooman keskuksesta kristillisen Rooman keskukseen. Ehkäpä tässä historiallisessa muutoksen virrassa soutaessamme tulee myös opittua jotain relevanttia yhteiskunnasta. Niinpäs aloitimme taktisen poliittisen siirtymisen apostolinkyydillä kohti Colosseumin edustalla häämöttävää Forum Romanumin porttia. Alkumatkasta yskähtelin pariin otteeseen, ja peljästyin keuhkoissani, että onkohan minulle yskä tai jokin muu eksoottinen tauti iskenyt eilisestä sadesäästä. Tai sitten Roomassa oli jotain, jolle olin allerginen. Ehkäpä se on roomalaiskatolisuus...
Pikaisen tullitarkastuksen jälkeen pääsimme alueelle, joka sisälsi toisaalla keisarillisen puutarhan, toisaalla keisarillisen palatsin (Palatino), sekä itse foorumin. Suuntasimme ensin palatsia kohti. Se oli itse asiassa ja asia itsessään jo melkoisen kokoinen rakennuskonserni, vaikkakin toki raunioitunut (tai sitten erityisen hyvin tuuletettu). Näin pätkän Neron muinaisen linnan muurista. Nero ei ollut mikään nero, vaan itse asiassa mielipuoleksikin tituleerattu diktaattori, joka tykkäsi katsella nuotioita siinä määrin, että tuikkasi Roomankin tuleen, syyttäen tästä sitten kristittyjä. Varsinainen suurpalatsi eli Palatino, kuten paikalliset saapasmaan natiivit sitä nimittävät, oli kuitenkin kolmen keisarin, Trajanuksen, Septimus Severuksen sekä Maxentianuksen yhteisprojekti. Kaikki nämä kolme olivat samalla tavalla alkukirkon kanssa läheisissä väleissä. Jos läheisyys tässä yhteydessä tarkoittaisi sitä, että he pyrkivät etsimään kaikki ulottuvillaan olevat kristityt ja tuhoamaan heidät. Palatsi itsessään oli kuitenkin hyvin puhutteleva. Niin massiivisia rakennelmia ei löydy Suomesta, ja suunnattoman rauniolinnan ympärillä oli lumoava puutarha sekä erilaiset pakanatemppelien rauniot. Nyt muistan ainakin Apollon ja Kybelen temppelit, mutta oli siellä muitakin. Tulipa taas todettua sekin viisaus, jonka Josi totesi, että korkeilla paikoilla Esa menee ihan Veteliksi.
Puut olivat hauskoja. Roomassa on paljon hienoa puustoa, mutta sellaiset männyt, jotka ovat muodoiltaan vähän tattisienimäisiä, ei löydy kotomaasta. Ei tosin palmujakaan. Molempia esiintyi palatsin puutarhassa. Tarkkaa juuri tämän kyseisen männyn nimeä en tiennyt, joten nimesin sen Roomalaisen keisarin tapaan diktaattorimaisesti Tattimännyksi. Jere totesi tästä ylenpalttisesta kaikenkattavuuden ylellisyydestä, että "Täällä on ihan kaikki. Täällä ei ole mitään, mitä täältä puuttuisi." Ja viisaus suuri oli se. Myös jouduin itse toteamaan katsellessani yli suuren kuopan - jonka pohjalla sijaitsi kerran maanalaisen palatsinosan kaivannot, toiselle puolelle, jossa Josi kuvaili - että "On se komea." Tarkoitin koko komeutta, tosin, painvastoin kuin en Josia. Vaikka komeahan on tuo johtajakin on. Legendan mukaan Josia ehdittiin kolmesti kosia, mutta tämä lienee vain samankaltaista tarua kuin liberaaliteologien teoriat, sillä Josin italiantaito muodostuu 89% sanoista "Si, Si". Mutta kuka tätä voisi epäillä? En minä ainakaan. En suurin surminkaan (mutta totta kai).
Myöskin Josin viikkiläisviisaus ja purrhonistinen filosofia pääsi oikeuksiinsa, kun hän huomioi puutarhassa olevan kivipenkin, todeten: "Ajatella. Tuossa se Caesarkin on istunut ja miettinyt, että mitenkähän sitä valtakuntaa tänään laajentaisi." (Huomioitavaa tämän viisauden eksentrisyyden kannalta on, että penkki lienee vain parisataa vuotta vanha, ja koko palatsikin vasta parisataa vuotta Caesarin jälkeen rakennettu). Myös totesimme, että moni asia on tässä maailmassa suolattu. Erityisesti pizza. Ja pitsa. Ja koska emme tienneet mikä pitsan tai pizzan nimi on latinaksi, jouduimme muotoilemaan viisauden "Pizza on suolattu" latinaksi muotoon "Panis salitum est." Sitten vaapuimme auringon paahteessa kuin pingviinit kohti Foorumia. Siellä oli paljon raunioita ja rauniotemppeleitä lisää. Ainakin Saturnuksen temppeli ja niin kutsuttu "Niin kutsuttu Romuluksen temppeli" - temppelit.
Paljon voisi kertoa, mutta sanoista ei ole vertoa siihen loistoon, mitä rauniot vihjaavat joskus olleen. Mutta on poistunut mainen kunnia keisarien palatseista. Suurella vaivalla rakensivat kolme keisaria linnaansa, mutta raunioiksi sekin meni. Palasiksi kuin protestanttinen maailma. Itseään ihaillen he nostattivat patsaita ja muistomerkkejä itseistänsä, mutta niin vaan palkakseen saivat sen, että nyt pulut ja kaikenhöyheniset muut sitilinnut kakkivat niiden marmoripinnan valkoiseksi. He eristivät palatsinsa ja puutarhansa muusta Roomasta, mutta niin vain kävi että nykyään jatkuva muukalaisten, turistien ja muiden barbaarilaumojen joukot käyvät viihdyttämään itsiään katsellen entisaikojen kaatunutta kunnianaikaa. Kunnia sille kelle se kuuluu, rauniot niille jotka kunnian ottavat omin luvin.
Sitten mentaalinen kellomme löikin jo ääneti alitajunnassamme osoittaen niitä tuntiaikoja, että meidän tulisi kiirehtiä Foorumilta ulos ehtiäksemme ajoissa Vatikaaniin. Näin myös yritimme tehdä, mutta osoittautui, että kaikenlaiset ulospääsyreitit olivat perin vaikeat löytää. Olo, joka nahkoihimme hiljalleen raunioiden keskellä hiipi kuin näätä, oli varmaan samanlainen kuin Theseuksella kuningas Minoksen palatsin labyrintissä Minotaurosta etsiessään. Lopulta pääsimme ulos ja silmiemme edessä avautui jonkin matkaa käveltyämme nautinnollisen skotlantilaisen Mac Donaldin ravintolan ihana näky... Pääsimme Vatikaanin rajoille hieman ennen sitä hetkeä, jolloin on jo sen jälkeen, kun aurinko on laskenut. Teimme matkalla havainnon, että jokainen vastaantuleva katolinen pappi puhui kännykkään ikään kuin olisi ohjaillut suuren luokan pörssibisneksiä. Ehkäpä näin ei ollut. Tai sitten oli. Ihmeelliseksi ovat anekaupan kirkolliset kiemurat menneet. "Niin menee aneiden kunnia".
Vatikaanin kohdalta on sanottava paljon hyvää. Ensinnäkin se on valtio, jonka rajanylitys oli helpompaa kuin hotellihuoneestamme poistuminen ( - mikä ei aina ole niin helppo juttu. Avaimet aina jossain mitä mielikuvituksellisimmissa paikoissa, kuten taskussa tai ovenlukossa). Toki jotain realistisia sääntöjä oli. Hiljaa piti olla (tietty). Hattuja ei saanut käyttää (tämäkin ilmiselvää. Ainakin oman hattuni pitäminen olisi ollut ja on pyhäinhäväistys missä tahansa tilassa, jopa ulkotilassa). Ja koiria ei saa tuoda sisälle (Cave Canem). Vatikaani on myös äärimmäisen hurskas paikka. Sitä ympäröi Kristuksen, apostolien ja profeettain patsaat ja itse Pietarinkirkko on majesteettiudessaan suurensuuri, peräti iso. Ja mitä kirkko tosin ulkoa on, sitä päinvastoin se on myös sisältä. Valtava sali, joka on täynnä paavien ja muiden pyhien katoliskirkollisten hiipankantajien (eli hiippareiden) kuvia, oli uskomattoman värikäs (vaikkakin himmeä), ja äärimmäisen suuri pyhän tuntu leijui siellä kauttaaltaan kuin sumu Lontoossa. Tämä kaikki veti luterilaisklopinkin niin hiljaiseksi, että suusta pääsi vain "O Domine Christe, Deus incarnatus, salvete Ecclesia tuus"! (Oi Herra Kristus, lihaksi tullut Jumala, pelasta kirkkosi). Oli hienoa nähdä edessä (kaukana siellä) alttarin yläpuolella Pyhän Hengen kyyhkysen maalattuna siihen, missä yleensä on alttaritaulu. Se puhutteli suuremmalla äänellä kuin mitä yksikään kanttori kykenee laulamaan. Myös oli hienoa nähdä paavi Gregorios Suuren hauta - paavin, joka 500-luvun lopulla paimensi ja paavitsi julistautuen olevansa "kaikkien Kristuksen palvelijoiden palvelija." Hieno mies. Ja kun vähiten osasimme sitä odottaa, ilmestyi sivuhuoneesta valkovaatteinen kulkue, urkujen soidessa (Lutherhan EI tuonut urkuja kirkkomusiikkiin), ja alkoi iltatilaisuus. Sitä kuuntelin ymmärtämättä. Loppujen lopuksi kuitenkin kirkossa näkyi joka paikassa se viisaus, että vaikka mainen kunnia katoaa, on iankaikkinen kunnia Jumalan ja Kristuksen. Sitä ei syö ruoste eikä pulujen eritteet, mutta toisaalta se kunnia ei tule kultapäällysteistä eikä ikonitaiteestakaan. Paavia emme nähneet. Uusi yritys esimerkiksi sunnuntaina. Ja toivomme, ettei mainen kunnia katoa meidän tätä yrittäessämme.
Aloitimme kirkollisen ulos leiristä-liikehdinnän, siis poistumisen. Se oli yhtä arvokas kuin sisään-astumisemmekin. Tapasin saksalaisen Leipzigistä kotoisin olevan seurueen, ja tervehdin heitä saksankielellä. He kysyivät mistä tulin, ja suomalaiseksi itseni paljastin. Myös kerroin että saksan kanssa olen ollut tekemisissä vasta viitisen kuukautta. Siihen nähden - he sanoivat - puhuin hyvin. (Kielenkäyttömme oli tässä keskustelussa tosin varsin helppoa, toim.huom.) Kun lähdimme Vatikaanista, oli synkän sininen taivas väriltään jo. Suuntasimme kotia kohti, ja emme pysähtyneet kertaakaan. Paitsi kerran, kun kohtasin taas katusoittajan ja pääsin toistamiseen soittamaan ihmisille julkisesti kitaraa, tällä kertaa myös laulamaan mikkiin (en hiireen, vaan siihen mikrofoniksi kutsuttuun). Dire Straitsia taas, kuinkas muutenkaan.
Jokin Italiassa on kummallisen hienoa. Se ei ole mikään erityisen puhdas kaupunki, verrattuna Suomeen - oikeastaan Josi sanoi, että tätä vasten tajuaa sen, kuinka Suomen jätehuolto toimii neuroottisen hyvin. Eikä Italia ole edes erityisen omalaatuinenkaan, mutta siinä on silti jotain. "Italiassa tulee sellainen olo, että on rakastunut, muttei tiedä, kehen." (J.P.) Ja myöskin koin, että löysimme tänään jotain totuudellista, sitä mitä olimme olleet hakemassakin. Kun kävimme läpi Rooman vaiheita raunioissa ja Paavin valtakunnassa, koimme jotenkin tänään lähentyneemme toisiamme. Ainakin pienessä hississämme jouduimme olemaan jo vallan kiinni, että kaikki sisään mahtuisimme. Ehkäpä siinä onkin elämässä kyse. Tai sitten siinä on kyse siitä, että on "Pizzan, jäätelön ja kahvin oikea yhdistelmä. Ei mikään näistä yksin." (J.P.)
Sic Transit Kalorit Mahaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti