Joskus koittaa sellaiset päivät, kun ihminen on täynnä intoa, energiaa ja tarmoa toimia. Tällaisina päivinä hän myös saa paljon aikaiseksi ja kokee suuria voittoja. Tällaiset päivät jäävät mielen perukoille lopuksi elämää parhaimmillaan. Mutta sellainen päivä ei ollut torstaina 10.1.2019 Esalle Roomassa. Josi teki elämässä suuria päätöksiä ja jäi suureksi osaksi päivää hotelliin tai pitseriaan/kahvilaan kirjoittamaan graduaan, ja Jerellä oli missio, jonka hänelle oli antanut ylempi taho, nimittäin kotiväki. Ilmeisesti siihen liittyi jotenkin postilaatikko ja sen moninaiset funktiot. Minulla ei siis ollut sen suurempia suunnitelmia tai muutenkaan maailmanparannustarkoitusta suunniteltuna etukäteen. Eipä kyllä maailmanvalloitussuunnitelmiakaan. Toisaalta tällainen vapaus on ihan omiaan seikkailemiseen. Täytyy vain pitää silmät auki, korvat höröllään ja olla muutenkin vastaanottavainen kuin Telian kännykkä konsanaan. Omani ei ole vastaanottavainen. Se on nimittäin Elisan luuri.
Aamupäivä, joka näillä leveyspiireillä kestää kello 14 asti, avautuikin minulle siis yllätyksiä täynnä olevana. Voisin vaikka yllättyä tavatessani kardinaalit. Voisin yllättyä puhuessani mukavia carabinieerien (Josin suosikkipoliisien) kanssa. Voisin yllättyä maistellessani eksoottista kahvia italialaisessa kahvilassa. Tällaiset yllätykset vaanivat näädän tavoin. Ja tietysti vältin ne yllätykset lyöttäytymällä Jeren seuraksi kaupungille. Silti oli ihan kivaa. Kävimme Jeren kanssa pihatorilla ostamaan hänelle hatun, varsin komean valkoisen stetsonin. Paitsi että se oli musta ja fedora. Sitten menimme paikalliseen, varsin suureen musiikkiliikkeeseen. Paitsi että se oli vielä suljettu ja pienikokoinen. No, eipä mitään, tässä välillä saatoimme aloittaa päivän kirkkokierroksen. Eli toisin sanoen ekklesiastisen pööpöilyn.
Ensimmäisenä olikin vuorossa pyhiinvaelluskohde, 400-luvulla rakennettu Basilica Papale di Santa Maria Maggiore (pyhän neitsyt Maria paavillinen basilika). Se oli, mikäli vain teoreettisesti ja fysikaalisesti mahdollista, vielä Vatikaanin Pietarinkirkkoakin suurempi koristuksiltaan, peräti fiini. Sitä tuli ihmeteltyä isompi tovi. Todistimme myös Jeren kanssa aamupäiväjumalanpalvelusta. Kirkosta sitten kiiruhdimme sinne hienoon musiikkiliikkeeseen soittamaan huippukitaroita. Paitsi että se liike oli aika piskuinen ja sen kitara, jota soitin, oli ehkä maailman epäergonomisin käteen. Se tuntui puu-halolta. Ja soikin vähän samaan tapaan. Toisena kirkkona sakraalirundillamme olikin sattumalta kohdallemme osuva San Carlo Alle Quattro Fontane (Neljän lähteen pyhä Carlo?). Tai siis mehän kyllä osuimme sen kohdalle. Ja sepäs olikin soma kirkko, tai kuten Jeren ukki eli patri patrissimo nimittäisi, piruntorjuntabunkkeri, jonka ovi oli melkein heti autotien vieressä. Jotenkin kirkko mielessäni yhdistyi trinitaattikirkoksi, siis jotenkin omistetuksi Pyhälle Kolminaisuudelle, mutta tämä taisi olla patristikon freudilainen lipsahdus. Eikun niin, sehän on ollut alun perin espanjalaisen trinitaariveljeskunnan luostari. Se siitä.
Nyt palasimme takaisin hotelliimme ja Josia ei meinannut löytyä mistään. Paitsi että hän löytyi varsin vaivattomasti, koska osui samaan aikaan kotiovellemme meidän kanssamme. Hän oli ollut kahvi-pitsalla. Eikun siis pitsa-kahvilla. Tai siis aterialla, johon sisältyi kummatkin. Ja oli siksi pelkää hymyä. Näin olikin hyvä, sillä nyt saattoi Josikin pienen huonepysäköinnin jälkeen lähteä pyhäkköpyrähtelymme toiselle kierrokselle mukaan. Suunnistimme Pyhän Patrikin katolisen kirkon ohi ja löysimme (subjektiivisesta mielipiteestäni) upeimman kirkon, Evangelisch-Lutherische Christuskirchen (Evankelis-Luterilainen Kristuksen kirkko) luo. Sinne menin innoissani siitä, että pääsin viimein äitikirkkoni - tai, no ainakin sisarkirkkoni - autuaaseen ilmatilaan. Paitsi, että se oli suljettu. Pihkuran pahkura ja muut muhkurat sentään. Takaisin päätin tulla, olihan sen joskus oltava auki. Jatkoimme Villa Borghese-puutarhaan, jossa ehdottomasti kiinnostavinta kauniin luonnon, palmujen ja pinjamäntyjen (kiitos T.Sokka kun kerroit lajikkeen nimen, paljon komeampi nimi kuin "tattimänty") lisäksi tammet ja niiden terhot! Jotka minut tuntevat, tuntevat. Ja silloinkaan he eivät välttämättä tiedä sitä, että nautin suunnattomasti tammenterhojen keräilystä. Näin on ollut jo pienestä asti, jolloin saatoin kerätä molemmat taskut täyteen pihan laadukkaimpia hattupäisiä terhoja. Nyt poimin vain yhden. No, hyvä on, kaksi. Toinen löytö oli sydämen muotoinen valkoinen pikkukivi. Se tuntui mukavalta kädessä. Taskuun päätyi sekin. Puutarhasta päädyimme näköalapaikalle ja kuten fysiikan lait (sekä Lex Romana) vaativat, meni Esa taas liian lähellä aitaa ollessaan vallan Veteliksi.
Pääsimme alas polkua pitkin ja jatkoimme matkaa. Poikkesimme ohi kulkiessamme kirkkoisä Ambrosius Milanolaiselle omistettuun kirkkoon, Basilica SS. Ambrogio E.Carlo in Via del Corso. Sinne olisin vaatinut pääsyä, ellei Jere olisi vaatinut sitä puolestani ja minua ajatellen. Ambrosius kun on meikäpatristikon lempparikirkkoisä, josta olen tehnyt sekä kandityöni että graduni. Roomassa harmitti vain se, ettei se ollut Milano, Ambrosiuksen toimipaikka. Mutta nyt Rooma maksoi velkansa korkojen kera! Ambrosiukselle omistetuksi pyhäköksi se oli sopivalla tavalla kristologinen, äärimmäisen kaunis. Jopa ehkä (mikäli mahdollista, et cetera, et cetera...) kauniimpi kuin Vatikaanin Pietarinkirkko. Mutta se toisaalta sisälsi tasan ei-yhtään kuvaa Ambrosiuksesta, mutta sen sijaan kuvan ja patsaan pyhästä Barnabaasta. Ambrosius taitaisi tykätä tästä, jos tietäisi. Kirkon korkealla häämöttävää kattoa täyttivät freskot ja kirkon seiniä ympäröivät erilaiset Kristuksen kärsimyshistoriaa kuvaavat vaikuttavat kiviteokset. Oven yläpuolella oli teksti "DOMINE DILEXI DECOREM DOMUS TUE" (Herra, minä rakastan taloasi). Tämän jälkeen kävimme myös Jeren aiemmassa Rooma-historiikissa hyvinkin merkittävään kirkkoon, nimeltä Ciesa di San Maria Maddaleena (Pyhän Maria Magdaleenan kirkko). Sielläkin oli varsin kaunista. Puhuttelevat olivat ikkunoissa olevat punaiset ristit. Tosin minun silmissäni särähtivät tekstit, joissa kiitettiin Marian synnitöntä sikiämistä. Ettei vain menisi puurot ja vellit sekaisin. Marian poikahan se synnitön ainoastaan oli.
Nämä kirkot olivat jotenkin katolisen kristillisyyden hurskaita ilmentymiä. Päinvastoin toisin kuin ei Pantheon-temppeli, joka oli vain ei-liturgisessa käytössä oleva turistikatiska. Sielläkin kävimme, tosin. Noh, Pantheon nyt on ollutkin muinaisuudessaan yleinen pakanajumalien yhteistemppeli. Pakanallista ekumeniaa siis on ollut Rooman aikana. Pantheonin ulkopuolella suorittivat Jedit paluun - toisin sanoen kimppuuni kävi jälleen kerran senegalilaislähetti, joka yritti väen vängällä saada minun ranteeseeni onnenkalukorunsa. Esiinnyin vakuuttavasti saksalaisena, ja selitin hänelle että minä en tuommoisia tarvitse. Kohtaloani ei määrää mikään koru, vaan Jumala. En sanonut tätä vaillinaisella saksallani niin hienosti, tosin. Annoin hänelle korun takaisin. Rahaahan nuo mustaihoiset talismaanitimpurit vain halusivat. Ei kiitos. Keine für mich!
Illan jo hämärtäessä kävimme kahvin jälkeen vielä pikapikaa San Lorenzon (eli pyhän Laurentiuksen) kirkossa, joka oli vaikuttava sekin! Erityisesti hämärän kirkon edessä hohtava suuri Ristiinnaulittua Kristusta esittävä krusifiksi oli koko vaikuttavuudessaan hyvin unohtumaton, peräti ikimuistoinen. Pyrimme myös käymään Pyhän Andreaan kirkossa, mutta se oli jo kiinni. Sen sijaan päädyimme vielä iltaiselle metroajelulle Rooman rajoille, katsomaan Basilica s.Paoloa (San Paolo Fuori le Mura), siis pyhän Paavalin kirkkoa, jonka Konstantinus Suuri rakennutti 300-luvulla apostoli Paavalin haudalle. Sen pihalla oli Paavalia esittävä kaunis patsas, jota katselimme läheltä. Paitsi että alue oli suljettu jo aikaa sitten ja sitä vartioi sotilaspartio. Noh, kaunis se oli etäältäkin. Kirkko on Rooman suurin, ja sitä suurempi on vain Vatikaanin Pietarinkirkko. Jotenkin tämä on sopivaa. Pietaria kunnioitettiin suurena apostolina, mutta suureksi arvostan myös Paavalia. Vaikka hän itseään pieneksi (paulus) nimittikin. Ja koko Paavalin elämäntyö tähtäsi Roomaan. Hän oli kävellyt samoja katuja (ainakin melkein) kuin mekin. Tällä ajatuksella oli kiva palata hotelliin ja miettiä, mitä kirjoittaisi päivän blogiin. Ja tällainen tästä tuli. Ehkäpä tällainen "Tulin, näin ja voitin" - suhtautuminen kuvaa hyvin tämänpäiväisiä tunnelmiani.
Seuraavat höröilyt taas seuraavassa.
Herran Kristuksen armo kanssasi siihen asti!
Gratia Domini Christi tecum!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti