Rooma-matkaamme oli monia syitä. Niistä yksi suurimmista, peräti iso, oli videomateriaalin kuvaaminen. Vaikka olimmekin siis virallisen epävirallisesti ja painvastoin toisin päin (johtaja Josin perustaman ja kokoon kutsuman) Suomen Eksistentialistisen Puolueen nimissä lähteneet tälle täysin autonomiselle matkalle, vaihdoimme nyt toisen moodin päälle, ja edustimmekin äkkiä toista Josin perustamaa menestysyritystä, "Pasteur films"-studiota, jonka tuotteita on töllötetty erityisesti Helsingin Evankelisten Opiskelijoiden osalta paljon. Suurta suosiota sai erityisesti "Intergalaktinen pastori"-trilogia, joka ponnisti viime arkkipiispanvaalien aiheesta ja nosti Jeren paikallisesti julkkikseksi, ainakin siinä määrin, että hänen näyttelijänsuorituksiaan noteerattiin eri puolilla Suomen seurakuntia (tämä oli hauska huomata Jeren hakiessa seurakuntaharjoittelupaikkaa osana opintoja). Kun miettii, mitä tyyliä "Pasteur films" edustaa, ei heti tule mieleen mitään täsmällistä. Lopulta päädyimme Josin kanssa kuvaukseen "fragmentaristis-geneerinen" tyyli. Monesti, peräti useinvideot ovat jotenkin kantaaottavia, peräti provokaation ja parodian rajoja koettelevia tai vain omalaatuisen omituisia, ilman erityistä sanomaa (tästä geneerisyys). Ne ovat välillä lähellä sketsejä, joskus vain täynnä "mielenkiintoisia taiteellisia ratkaisuja", jotka eivät niinkään vaadi monimuotoista käsikirjoitusta (tästä fragmentaarisuus). Yleensä videot ovat painottuneet komedian puolelle. Hauskuus tosin jätetään täysin katsojan silmään. Noh, riippuu mistä roikkuu. Pidemmittä puheitta asiaan: Pasteur-filmsin piti alun perin kuvata "film noire"-tyylinen mustavalkoinen mafiosopätkä hyödyntäen Rooman katuja. Siitä idea muuttui "Isä Matteo ratkaisee"-sarjan parodiaversioinniksi, Jeren esittäessä "isä Mario"-hahmoa Rooman kaduilla (alkuperäistä Matteota esittää Terence Hill). Sitten kävi sattuma, joka oli kuin tähtiin kirjoitettu: Josi huomasi, että Spoleto, Italialainen "maalaiskaupunki", jossa suuri osa isä Matteota on kuvattu, on lähellä, peräti liki Roomaa (vain n. 144 km päässä). Suunnitelma muuttui heti niin, että ajatus isä Matteo-parodia vahvistui, mutta film-noire -tyyli putosi pois, jopati romukoppaan asti. Nyt saatoimme junailla itsemme Spoletoon ja kuvata kohtaukset Spoletossa, samoissa taustoissa kuin missä Matteo on heilunut. Olimme tästä varsin innostuneita jo jonkin aikaa. Varsinkin Josi, joka hihkui Spoletoon uhkuen ennennäkemätöntä positiivista intoa ja motivaatiota. Ei sillä, ettei Josissa näitä ominaisuuksia muuten esiintyisi.
Lähdimme siis aamulla 12.1.2018 aamupalan jälkeen innolla ja väellä kuin kolme Duracell-pupua kohti juna-asemaa, joka kulkee nimellä "Statione" täällä (helppoa tuo italiankieli). Ostimme oikean junayhtiön lippukoneesta liput Spoletoon (sillä VR ei ole vallitseva järjestys Italiassa). Löysimme jopa ajoissa oikean junan, ja lähdimme puksuttamaan kohti maaseutua. Tai siis juna lähti. Me vain istuimme sen puksutuksen ajan kyydissä. Vauhti oli kova, kuten kuviteltavissa oli. Matkalla näkyi upeita vuoria, mikä ei ollut suomalaispojalle, joka ennen niitä ei ollut livenä nähnyt, niinkään kuviteltavissa heti. Suolahuippuiset vuoret siinsivät varsin pian Roomasta poistuttuamme, ja jotkin alitettiin tunnelia pitkin (tai siis sen kautta). Tunneliosuudet vetivät korvat lukkoon ja pään täyteen painetta. Olo oli hieman astronauttimainen. Vaikkei siitä muutoin niinkään nauttinut. Astro-tai muussakaan mielessä. Saavuimme pian Italian satumaisen kauniiseen maaseutuympäristöön. Satumaisuudesta kertoi sekin, että yksi asemista pysähtyi Narniaan. Tai ainakin melkein, nimittäin Narniin. Se tosin lausuttiin Narniana, joten kaipa se Narnia on sitten italoksi Narni. Spoletoon, keskelle Italiaa, saavuimme varsin pian, peräti nopeasti tämän jälkeen.
Spoleto oli (ja on oletettavasti vieläkin) varsin kaunis paikka! Jopa siinä määrin, että se oli kauneinta mitä Italia-matkallamme olimme nähneet. Ehkä muutamaa pizza-jiistiä lukuun ottamatta. Se oli varsin pieni paikka, idyllisine pikkukujineen, iloisine italialaisineen ja luostari-linna-kirkko -rakennuksineen. Löysimme varsin nopeasti isä Matteossa käytetyn kirkon ja sen pihan, ja aloitimme kuvaukset. Cattedrale di Santa Maria Assunta oli tuon kirkon nimi. Sieltä jatkoimme kuvauspaikkojen etsintää ja kiertelyä, käyden läpi elokuvapyhiinvaeltajien tavoin samoja askelmia, joita Terence Hill on isä Matteona pyörällä sotkenut menemään. Itselleni mieleenpainuvin katu oli Via Misericordia (Laupeuden tie). Aivan ensimmäiseksi lähdimme kuitenkin ylös vuoristotielle, tai "näköalapolulle". Rocca Albonoziana - linna (joka on näkynyt myös Matteon edesottamuksissa) valtasi suuren kukkulan huipun, ja tuota kukkulaa kiersimme. Aurinkoisella polulla päädyimme vanhan sillan tai akveduktin luo, joka ylitti Tessino-joen. Tai siis eihän siellä mitään vettä ollut. Surkea, kuiva rutakko, ja pääosin kuiva joenuoma. Mutta komean kanjonin se oli muodostanut. Vatsanpohjaa kouraisi jo katsoakin alas. Kaukana siinsivät suolahuippuiset vuoret ja aivan vieressä kohosi suuri vuorennäköinen nyppylä. Jo mainitsemani akvedukti-silta-rakennelmahökötys johti tuolle nyppylälle, ja sen toisella puolella sijaitsi vanha, hylätty fransiskaaniluostari Ponte delle Torri. Ai niin, miksi nimitän vuoria suolahuippuisiksi? Miksipä en! En ole käynyt tarkistamassa, että mitä valkoista siellä on. Voipa olla tomusokeriakin.
Sinnehän piti päästä, ja sinne myös päästiin, kiertämällä parin kilsan lenkki. Ohitimme muun muassa Pietarinkirkon, joka tosin ei ollut yhtään samanlainen kuin Vatikaanin kaimansa. Tämä oli vaatimattomien kapusiinien luostari. Autotie johti metsätielle, joka johti nyppylälle. Tuota nyppylää kutsun tästä lähtien vihreäksi vuoreksi, koska se on paljon dramaattisemman ja ylväämmän kuuloinen. Ja kuvastaa kummaltakin osaltaan tuota maanmuodostumaa hyvin, peräti... hyvin. Koko tuo vihreä vuori oli henkeäsalpaavan upea! Jopa siinä määrin, että aloimme ymmärtää, miksi joku munkiksi olisi aikoinaan halunnut tuonne. Josi lumoutui muiden muassa paikasta, mikä näkyi aika roimana kuvaamisen määränä. Itseäni kouraisi näkymien korkeus, mutta näköalan ainutlaatuisuus vei voiton epärationaalisesta korkeuspaikankammostani, ja töllötin vuoristopolulta avautuvia näkyviä pyörein silmin kuin pöllö tai joku muu huuhkaja-eläin. Vietimme vihreällä vuorella auringon lakuun asti, ja sitten älysimme siirtyä sieltä pois. Siirryimme takaisin polulle, joka johti Pyhän Antoniuksen Erämaalle omistettuun vanhaan fransiskaaniluostariin. Antoniuksen erämaa tosin sijaitsi egyptin aavikoilla, ei metsäisessä Spoletossa. Sen sijaan fransiskaanien perustajan, Franciscus Assisilaisen kotipaikkakunta Assisi sijaitsi suhteellisen-kohtuullisen likellä, joten voinemmekinkohän olettaa hänen kävelleen näillä seuduin vaelluksillaan. Franciscuksen mukaan myös nykyinen paavi on ottanut vikanimensä. Paavista lisää seuraavassa blogissa. Sen verran voisi tosin sanoa, ettei hän esikuvansa tavoin kyllä kävele paljain jaloin, tai sandaaleissa. Todennäköisesti ei, melkein varma olen.
Lopulta pääsimme takaisin pimenevään Spoletoon ja kuvasimme kuvauksemme siellä loppuun asti. Josi oli niin tyytyväinen, että sanoi tuotteen olevan parasta, mitä on pitkään aikaan tullut tehtyä. Tähän on ehkäpä syynä se, että saimme nyt kuvata autenttisissa maastoissa suomalaisen tylsän miljöön sijaan. Ja hyvillä välineillä. Ja jopa näyttelijäsuoritukset osuivat nappiin. Vaikka itse sanonkin. Ja miksen sanoisi! Lopputulos valmistunee sitten, kun se on valmis. Ja se on valmis sitten kun on, ei yhtään aiemmin tai myöhemmin. By definition!
Pääsin harrastamaan myös hyvin saksalaisia kielipelejäni, ainakin melkein. Näin näköalapolulla nimittäin Johann Wolfgang Goethen (1749-1832), saksalaisen legendaarisen runoilijan kuvauksen Spoletosta kukkuloineen. Se oli otettu hänen teoksestaan "Italienische Reise/Viaggio in Italia" (1816-1817). Se siitä! Kun näin paljon keskityn italianmatkallakin näihin saksa-juttuihin, osoittaa se viimeistään, kuinka polttavasta Saksa-kuumeesta kärsin. Sinne jatkuu seikkailu joskus eskatologisessa futuurissa. Das ist klar!
Spoletoa viehattävämpää paikkaa ei Italiassa tullut vastaan, kollektiivisen mielipiteemme mukaan. Sinne voisi jäädä vaikka asumaan. Ja kukapa ei jäisi! Spoleton rakennukset ovat idyllisemmät kuin mikään rantahuvila tai puumökki Suomessa, se on luonnoltaan kuvauksellisempi kuin mikään Suomen harjuista (edes Pispalan harju, myönnetään!), ja se on puhdas. Ei neuroottisen täsmällisellä tavalla kuten Suomessa tai Sveitsissä, vaan luonnollisella tavalla. Kuten Jere viisaasti sanoi, se johtuu paikan mäkisyydestä: "Kaikki lika valuu täältä luonnostaan pois." Jeren viisaus, check!
Lopulta lähti junamme myöhään illalla takaisin kohti Roomaa. Ja kuten yleensä, kävimme vielä iltapalalla pitseriassa. Siis jiistilässä. Ammattitermit kunniaan! Eikä tällä kertaa kukaan hullu mustaihoinen italialainen heittänyt meitä pulloilla!
Ciao!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti