Monty Pythonin elokuvassa "Life of Brian" on kohtaus, jossa Juudean kansanliike pakottaa Brianin kirjoittamaan mielenosoitukseksi Jerusalemin talojen seinälle "Romanes eunt domus". Hänet yllättää salakavalasti Roomalaisten vartiojoukko, joka suivaantuu Brianin huonosta latinankielentaidosta. He kysyvät, mitä Brian yrittää sanoa, ja tämä vastaa "Roomalaiset, menkää kotiinne!". Roomalainen centurio opettaa miekka Brianin kurkulla, että se on Romani (mask.mon.nom.) ite (imper.) domum (akkusatiivi), ja käskevät Brianin kirjoittaa sen tuhat kertaa talojen seinään. Aamunkoitteessa Brian on valmis, ja partio poistuu... kunnes toinen partio saapuu paikalle, suivaantuu Brianin kirjoituksista ja pidättää hänet. Sopivan sekavaa montypythonmaista komediaa, puolueemme (SEP) eksistentialistisen painotuksen tähden meille sopivaa.
Roomasta lähtö kotiin tapahtui SEP:lläkin mitä sekavimmissa tunnelmissa. Syynä ei ollut väkijoukon määrä eikä yli-innokkaiden italialaisten tullimiesten ja -naisten omituinen päähänpinttymä sekopäisiin rituaaleihin, kuten kenkien pois ottamiseen. Se tosin kummastutti. Ehkäpä Leonardo da Vincin lentokentän lähtölaiturit ovat niin paavin pyhittämää aluetta, että sinne pitää kulkea pää paljastettuna ja kengät otettuna pois jalasta. Tai sitten halutaan saada kiinni kaikki ne äyriäiset, siis selkärangattomat rosvot, jotka näädän tavoin hiipivät kansainväliseen ilmatilaan konekivääri taiteltuna kengänpohjaan. Kummassakin tapauksessa olen suostuvainen kaikessa olemaan yhteistyökykyinen kuin rippikoulupoika, ja riisumaan kengät Mooseksen ja paljasjalkafransiskaanimunkkien tavoin. Syy sekavuuteen oli se, että herätys oli kello kolmelta aamutuimaan. Tai siis, jos olisin nukkunut hieman enemmän kuin 20 minuuttia, olo olisi ollut vähemmän sekava. Ilta oli mennyt pitkäksi Roomalle hyvästejä jättäessä, viimeistä pitsaa (eli pizzaa (eli jiistiä)) nauttiessa, sekä viimeisen päivän blogia kirjoittaessa. Sitten olikin jo niin myöhä, että päätimme yrittää olla nukkumatta jotta lähtö olisi tarpeeksi ripeä. Minä onnistuin kutakuinkin tässä. Jere nukahti aika pian, ja Josikin varsin vaivattomasti. Minäkin toki yritin (Doch!), mutta kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässä ja unettomuus iski (Hulluja nuo esat, "toc toc toc"). Joka tapauksessa, poistuimme hotellihuoneestamme kolmen jälkeen ja kävelimme Termini Romanalle, siis Rooman rautatieasemalle ja sen edustalla odottelevaan lentokentän bussiin. Vaikutimme kaikki ihan olevamme täysissä ruumiin, sielun ja hengen voimissa. Näistä tosin saattoi havaita vain ruumiillisen tilan. Yöllinen Rooma on hiljaisempi kuin susi kukassa! Kai se johtuu siitä, että örveltäjät ovat älykkäämpiä kuin Suomessa, ja örveltävät sisällä. Tai sitten nukkuvat.
Ajomatkan jälkeen saavuimme lentoasemalle, jonka nimi on Leonardo da Vincin kansainvälinen lentoasema tai (koko nimeltään) Fiumicino - Aeroporto Internazionale Leonardo da Vinci. Leonardo sitä tosin ei liene perustanut... luulisin ainakin. Melko varma olen. Sitten alkoikin odotus. Söimme poliittisen vakaumuksemme pakottamana aamupalan, ja siirryimme jo edellä mainituille tulliporteille. Tullauksen jälkeen pistin kengät takaisin jalkaani ja siirryimme syvemmälle terminaaliin odottelemaan lähtölaiturille koneeseen nousua. Se koitti klo 0615 Rooman aikaa. Lähtö tapahtui noin klo 0700. Kone otti vauhtia, jännitti pohjelihaksensa, pinkaisi alkuvauhtiin ja ponkaisi riemusta vonkaisten yölliselle taivaalle. Semmoinen hyppy, että riitti Suomeen asti. Kuka tämän fysiikan ymmärtää, voi sen selittää. Minä tiedän vain, että kyseessä on neljä fysiikan voimaa, jotka saavat koneessa vauhdin ottamisen takia aikaan sellaisen nosteen, ettei se vaan voi olla nousematta ilmaan. Fyysikot tämän tietävät (hulluja nuo fyysikot, "toc toc toc"). Hyvin pian tämän Rooma-matkamme juhlallisen, peräti finaalisen ylösnousemustapahtuman jälkeen menetin tajuni. En siksi, että pelkäisin korkeita paikkoja tai lentämistä (pelkään korkeita paikkoja, tosin), vaan koska Nukkumatti (eli Ole Lukoje tai der Sandmann) sai minut kiinni, ja tainnutti vallan tehokkaasti. Ja hyvin pitkälti nukuinkin Helsinkiin asti.
Helsingissä oli tokkurainen olo, joka piti ravisuttaa pois väkivaltaisin ottein. Mentiin siis suorittamaan tämä Viikkiin, jossa vedettiin vielä viimeiset jiistit ja katsottiin Isä Matteota. Loppuhuipennukseksi matkasin kotoseeni P-Haagaan ja menin puoleksitoista tunniksi illalla paljon kaipaamaani saunaan. Tietty heti sen jälkeen, kun olin purkanut vieroitusoireitani kitaransoittoon tarttumalla ensin Stratoon (Fenderini oli ollut päävahti kotonani poissa ollesani) sekä Dobroon (joka oli ollut Fenderini kaverina ja apulaisena).
Ainahan näistä matkoista jää jotain käteen. Tosin niille enemmän, jotka ostavat huomattavasti tuliaisia. Minulle jäi pääosin henkistä ja hengellistä pääomaa. Huomasin korkeakirkollisuuden aitouden ja sen hyvät puolet - sen mitä syvällinen kristillinen kulttuuri ja identiteetti vaikuttaa maassa ja kansassa, ja kuinka paljon liian yksilökeskeinen tai liberaali ilmapiiri jättää ihmisen täysin oman itsensä varaan - siten aiheuttaen masennusta ja merkityksettömyyden tuntoa. Paljon muutakin tuli ilmi, kuten kuinka Suomi on (Josin sanoin) "Neuroottisen puhdas paikka". Tämä neuroottisuus ulottuu moneen muuhunkin asiaan. Ja hyvä niin. Kunhan siitä ei tule kuristuspanta. Ja sitten: kuinka hienoa asia on historia ja perinteet. Niistä tulisi pitää suomalaistenkin kiinni. Lisäksi luonto ja sen kauneus puhutteli minua tavalla, jota ei Suomessa helposti tapahdu. Ja kuten yleensäkin käy: pizzanälkä kasvaa syödessä - eli matkailu lisää matkailuintoa. Nyt jaksan odottaa, kunnes tulee taas lähtö eteenpäin. Kenties Saksaan, kenties kauemmas? Kukapa sen tietää. Ehkäpä vierailen Jerusalemissa katsomassa, näkyykö Brianin viesti Pontius Pilatuksen palatsin ulkoseinässä. Joka tapauksessa matka opetti toisenkin roomalaisen viisauden, jonka haluaisin jättää tänne lojumaan kuin koira kak... eikun siis karvansa: Tartu hetkeen! Carpe diem! Elä elämääsi rohkeana ja iloisena.
Tämän blogin päättymishetki on nyt saavutettu ja täten se on päässyt päämääräänsä, jopa loppuunsa (telos). Kiitos jokaisesta ihmisestä ja muusta humanoidi-olennosta, joka seikkailuamme on uskaltanut ja jaksanut lukea loppuun asti. Ja sanottakoon, että yritykseni on ollut olla soimaamatta katolista kirkkoa. Ja kirjoittaa kokemuksistamme mukavasti kevyen huumorin sävyttämänä. Toivottavasti onnistuin tässä, ja pahoittelen, jos joku on saanut toisenlaisen mielikuvan tai pettynyt vitseihini. Siinä tapauksessa pettykööt.
Omaksun täten suuren roomalaisen viisastelijan, Pontius Pilatuksen kannan tässä asiassa. "Quod scripsi, scripsi." Sen, minkä kirjoitin, kirjoitin.
SEP:n Pohjois-Haagan jaoston varapäälegaatti ja puolue-edustaja EY kiittää ja kuittaa. Ave, Rooma. Ave, arvoisat lukijat!

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti